Lukuaika: 2 minuuttia

Katutason talous elää Pariisissa

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Matti Kohonen

Jasmiininkukkakartelleja, krääsää ja luksusta.

Yleensä shoppailun ja kaupustelun Pariisissa mielletään rajoittuvan muutamaan ostoskatuun, isoihin tavarataloihin sekä luksusliikkeisiin. Le Bon Marchén ulkopuolella odottavat harmaalasiset Mersut ja Rue Faubourg de Saint Honorén erikoisliikkeiden hintalaputtomat ikkunat kertovat omaa kieltänsä kaupankäynnistä.

Jos luksusliikkeet käyvät omaa katutason kamppailua selviytymisestä muodin maailmassa, käyvät samoilla kaduilla muutkin omia jokapäiväisiä selviytymiskamppailuitaan. Pariisi onkin katukaupustelijoiden luvattu maa, sillä toisin kuin monissa Euroopan suurkaupungeissa, täällä poliisi ei jaksa häätää intialaisten pyörittämiä jasmiinikukkakartelleja, senegalilaisten Louis Vuitton- ja nimikkorannekekojuja Montmartrella, tai romanien jalkakäytäville levittämiä käsityömyymälöitä.

Myyntikeinot ovat yhtä hyvin hiottuja kuin parhaimmilla luksusbrändeillä. Laittomien röökien myyjät löytyvät kaikki Barbes-Rocheschouartin metroaseman ulko- ja sisäpuoleltakin, kun taas kukkakauppiaat löytyvät varsinkin kirkkojen ja rautatieasemien ulkopuolelta.

Vilkkuvia Eiffel-torneja tietenkin löytyy sekä itse tornin kupeesta että myös kaikilta merkittäviltä näköalapaikoilta, kuten Sacre-Coeurin rappusilta, sekä lukuisilta silloilta, joilta on myös hyvä näköala varsinkin illalla välkkyvään maamerkkiin. Samalla myös myydään erilaisia muitakin matkamuistoja, kuten ”I LOVE Paris” -avaimenperiä, feikki-Hermès-huiveja tai muuta rekvisiittaa – mitä nyt kotiinsa krääsää kantava turisti voisi haluta.

Katutason talous on tietenkin muutakin kuin vain kaupustelua. Esimerkiksi katutaiteilijoita kerääntyy joka ilta sekä Trocaderon että Sacre-Courin rappusten näköalapaikoille. Trocaderossa keskitytään tanssiakteihin, Sacre-Coeurin fiilis on taas otollisempi muusikoille. Harvemmin enää näkee seisovia patsastaiteilijoita, tai samanlaisia sirkustaiteilijoita joita kohtaa muualla päin maailmaa.

Oma lukunsa on tietenkin metron sisällä toimiva talous, joka olisi itsessään jo mielenkiintoinen tutkimuskohde. Yllättävän moni vain yksinkertaisesti istuskelee metron laitureilla ilman mitään sen kummempaa aietta astua metroon. Usein kilpailevat diilerit huutelevat laiturin puolelta toiselle, ehkä aikeissa neuvotella hinnoista tai periä velkojansa. Näin tapahtuu varsinkin Reaumour-Sebastobolin asemalla, jossa on metron uloskäytävällä aina oma porukka katsomassa, kuka tulee ulos rullaportaista.

On metrossa muusikoitakin. Suurin osa heistä on harmonikan soittajia, joilla on nykyään kyllä evästeenä rytmikone: siitä tulee soundträkki, johon harmonikka on jotenkin sovitettu. Yleisimmät laulut ovat 1980-luvun klassikoita tai sitä vanhempia balladeja. Täällä Itä-Eurooppa dominoi: monet balladit alkavat hakea juutalais- tai slaavilaisia vivahteita, jotka viittaavat Romanian ja Puolan suuntaan.

Montmartrella on pari kylähulluakin, jotka elävät täysin katutaloudesta. Eräs soittaa kitaraa ja pyytää kuulijoita signeeraamaan valkoiseen pikkutakkiinsa jonkinlaisen runon, toinen merkillinen tapaus taas lausui härskejä runoja keskellä Amelie Poulainin maisemia.

Mitä katutalous sitten tarkoittaa, ja miksi sitä ei tulisi heittää kaduilta pois? Voiko katutaloutta verrata vaikka katuprostituutioon, tai paremminkin Pariisissa rehottavaan puistoprostituutioon, joka varmaan aiheuttaa enemmän päänvaivaa kuin mikään muu katutalouden osa?

Mielestäni on hyvä, että kaduilla käydään kauppaa. Monissa kulttuureissa katu on erilaisten tapaamisten ja kohtaamisten alue, jota voi käyttää myös tavaroiden myymiseen, poliittisten ja taiteellisten ideoiden levittämiseen, sekä myös vallanpitäjien herjaamiseen ja sättimiseen.

Jos kadusta katoaisi sen teatraalisuus, jäisi jäljelle vai tuntemattomien ihmisten asuttama katu, tylsä kuin mikä, jossa liikkeet on neutralisoitu binäärisesti: mainonta sallitaan, mutta omatoimista kaupustelua ei.

Siksi pidän ranskalaisesta kadusta. Siellä kaupanteon ja muun kanssakäymisen roolia ei ole selkeästi piirretty mainostaulujen ja ostosikkunoita koskevien säännösten rajaamalle alueelle. Katutalous voi olla ideologisten kamppailuiden tai vaan diilereiden reviirien puolustamisen kenttä, mutta sen järjestäytymättömyys vaikuttaa suuresti tilan antamiin mahdollisuuksiin.

Ranskassa ehkä katujen säätelemättömyys on vallankumouksen perua, joka pitkälti tapahtui kaduilla levitettyjen lehtisten, kahvilakeskusteluiden ja muiden avoimien kaupunkitilojen käytön mahdollisuuksien kautta. Siksi katua ei suljeta ehkä koskaan näiltä kaupustelijoilta. Hekin muistuttavat kansalaisia kuninkaan kaatumisesta ja elämän ylimalkaisen sääntelyn vaaroista.

Kommentoi Facebookissa