Teksti Katja Lappalainen

Kiertävä kirjeenvaihtaja löytää helteiseltä tienpenkalta jotain suurta.

Yllä olevasta puusta tippuu kukkia mäkkini päälle. Lämpö ja tuuli hivelee ihoa. Asan ”Ruokaa ei aseita” rytmittää ajatuksia; musiikki luo tunnelmia tien varteen ja ruokkii ajatuksia.

Sielussa soi vapaus. Minä elän, minä kuljen! Kero kaivoi itselleen viileän kuopan johon se oikaisi lokoisasti makaamaan. Aatu lukee Banksin scifiä riippukeinussa. Budapestiin vievä tie vilisee autoja.

Kuuma tuuli muistuttaa Välimeren ilmastoa ja liftaaminen käy mahdottomaksi, mutta tauko on hyvä käyttää kirjoittaen. Vinkkinä kuumassa ilmassa liftaajille: kannattaa kastella vaatteet huoltoaseman vessassa ennen tien viereen asettumista. Helpottaa huomattavasti oloa. Myös päähine on välttämätön.

Kulttuurien kirjo jaksaa hämmästyttää matkaajaa, koska perimmiltään ihmiset vaikuttavat kovin samalta, vaikka olemme matkanneet jo kuudessa maassa. Paikalliset tyylit, jotka ovat muokkautuneet vuosisatojen saatossa, tuntuvat hyvinkin arvokkailta sen jälkeen kun suurien teiden ja suomalaisten kaupunkien jälkeen on nähnyt lähinnä vain rationalisoitua normaaliutta ikeoineen ja mcdonaldseineen. Kaupallisista mainoksista kaipaa eroon tien varsien huudettua sitä kaikkea mitä ehkä voisin tarvita.

Minä tarvitsen vain ystäviä, vapautta ja rauhaa. Kovin hippimäistä tavallaan, mutta lämmin tuuli ja hyvä seura tuntuu tällä hetkellä vain siltä mitä tarvitsee. Niin ja tietysti hyvää musiikkia. Tien varressa ja matkalla maailman kokee kovin eri tavalla. Hetkensaavat uuden merkityksen ja elämäänsä Suomen kiireisessä oravanpyörässä miettii kovin erilaisesta vinkkelistä. Elämänsä suhteuttaa hieman suurempaan kontekstiin nähtyään monia maita ja teitä.

Haluan rikkoa toiveiden toteutuksen ja uskalluksen rajoja: opettaa itselleni ettei elämää tarvitse pelätä. Ihmisessä asuu uskomattomia voimavaroja, jos vain uskaltaa laittaa kaiken peliin. Jos ei anna mahdollisuuksien valua sormien välistä kuin hienon hiekan.

Muurahainen juoksee mäkin näppäimistöllä ja bussipysäkin ihmiset katsovsat matkaijoita hyväntahtoisesti. Lopetan matkaromanttisen filosofisointini ja keskityn todellisuuteen. Seitsemän punkkia parissa tunnissa tässä lepopaikassa vaatii hieman tarkkuutta. Luonnossa matkaaja joutuu tottumaan ötököihin, kuumuuteen, janoon ja väsymykseen, mutta vastapainona saa kauniin tähtitaivaan, raikasta ilmaa ja vapauden tunteen.