Hiilinielu

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Sampsa Oinaala

Isomäkimäinen esitys hirsilatojen puolesta.

Kirjailija Risto Isomäestä on tullut viime vuosina ilmastojulkkis. Hän on noussut suomalaisten tietoisuuteen ekokatastrofia käsittelevillä kirjoillaan ja mielipiteillään ilmastonmuutoksen torjumisesta. Vähän väliä parrakas mies on jossakin latelemassa neuvojaan.

Risto Isomäki on sympaattinen, mutta toisaalta pelottava. Hän suhtautuu ilmastonmuutokseen kuin tieteisiin hurahtanut innokas pikkupoika. Tiedemiesmäiset neuvot käytännön ilmastotekoihin saattavat kuulostaa helpoilta ja käytännöllisiltä, mutta ovatko ne sitä todella?

Isomäki on muun muassa ehdottanut, että Pohjolassa kasvatettaisiin entistä enemmän lehtimetsiä, erityisesti etelärinteillä. Näin lehdettömänä aikana lumi heijastaisi auringon säteilyä takaisin avaruuteen. Idea on paperilla järkeenkäypä, mutta ongelma tulee vastaan siinä, että se sotii metsän luontaista dynamiikkaa vastaan.

Suomessa varsinkin tuoreilla mailla metsät kehittyvät luontaisesti sekametsiksi, joissa on kaiken ikäisiä ja kokoisia puita. Tällainen erirakenteinen sekametsä on myös kaikkein vastustuskykyisin muun muassa ilmaston muutoksille. Se säilyttää elinvoimaisuutensa ympäristökatastrofissa todennäköisemmin kuin esimerkiksi tasarakenteinen lehtipuusto, jonka alta luontaisesti kasvaneet havupuuntaimet on raivattu pois.

Risto Isomäen ajatukset säteilyn heijastamisesta avaruuteen ja hiilen sitomisesta ovat sinänsä kannatettavia, mutta niissä on myös toinen pelottava ulottuvuus. Jotkut ihmiset saattavat kuvitella, että voimme torjua katastrofin esimerkiksi rakentamalla risukasoja kallioille hiiltä sitomaan. Kuitenkin ainoa todellinen mahdollisuus katastrofin estämiseen on kasvihuonekaasupäästöjen raju leikkaus ja sillä alkaa olla kiire.

Mutta totta kai tarvitaan myös hiilinieluja. Niinpä heitänkin tässä ilmaan varsin isomäkimäisen idean, joka varmasti vetää vertojaan risukasojen rakentamiselle. Suomessa on varmasti satojatuhansia vanhoja hirsisiä heinälatoja, niin sanottuja harvalatoja. Ennen sellaisen osasi veistää kuka tahansa isäntä.

Tällaiset ladot ovat olennainen osa suomalaista perinnemaisemaa. Niihin on sitoutunut myös suuri määrä hiiltä, joka vapautuu vasta, kun puu lahoaa. Suuresta osasta näistä ladoista puuttuu kuitenkin katto. Ladot ovat tehomaatalouden aikana käyneet tarpeettomiksi, eikä niitä pidetä kunnossa.

Latojen pelastamiseksi riittäisi usein pelkkä uusi peltikatto. Se olisi pieni ja halpa työ, jolla saataisiin suuri määrä hiiltä säilytetyksi puuhun sitoutuneena. Tässä olisi oivallinen kohde valtion tai EU:n avustukselle. Samalla myös olennainen osa kulttuurimaisemaamme säilyisi jälkipolville.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kommentoi Facebookissa
Sampsa Oinaala