Teksti Jukka Vuorio

Keikat, miekkarit ja Mafia Wars jäävät ehkä nyt väliin, kun FB-tiliä ei ole. Ei haittaa.

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka miettivät ensin perustelut toiminnalle ja toimivat vasta sitten; ja niitä, jotka toimivat ensin ja yrittävät jälkikäteen miettiä perusteita toiminnalleen. Kuulun noihin jälkimmäisiin. Lakkautettuani Facebook-tilini hetken mielijohteesta olen nyt yrittänyt miettiä, miksi se oli hyvä asia. Keksin yllättävän monta syytä.

Muutamia päiviä sitten lakkautin tosiaan Facebook-tilini. Vuorokauden sisällä sain puhelimitse muutamia aidosti huolestuneita yhteydenottoja, onko jotakin sattunut. Eräs kaverini myönsi jo ajatelleensa, että olen kuollut. Tässä on yksi varsin hyvä syy. En ole Facebook-profiilini.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että niillä keihin haluan olla yhteydessä, omistavat jo joko puhelinnumeroni tai sähköpostiosoitteeni. Kun lopetin tilini, minulla oli muistaakseni 1169 kaveria, joista suurimmasta osasta en tiennyt juuri mitään, enkä oikeastaan erityisemmin halunnutkaan tietää. Lähinnä vaan ärsytti lukea tiedotuksia kenen mies tai lapsi tai hamsteri on sairaana. Mieletön määrä disinformaatiota. Ja siksi toisekseen en oikein jaksa uskoa, että vanhoilla peruskoulun luokkatovereillanikaan oli kovin paljon kiinnostusta sille, montako kertaa olen tällä viikolla käynyt juoksulenkillä.

Yleensäkin hei ihmisten statuspäivitykset. Silloin jos ei voivotella jotain täysin mitätöntä pikku vastoinkäymistä, voi sitä pätemisen määrää. Kaikista arkipäivän asioistakin yritetään saada loisteliaita saavutuksia ja omasta elämästä tärkeämpää ja merkityksellisempää kuin se onkaan: ”Emma osti poikkeuksellisen maistuvia luomuporkkanoita”, ”Daniel juoksee kokouksesta toiseen ja illalla salille” ja ”Paavo lentää Göteborgista Brysseliin ja sieltä huomenna Berliiniin”. Kuinka kaiken tämän keskellä kehtaisi päivittää vaikka ”kaverit, huonosti menee, auttakaa”?

Olen ehtinyt jo kuulla, että nyt missaan esimerkiksi kaikki keikka- ja mielenosoitusmainokset. No ensinnäkin keikat. Ne on niin nähty. Olen käynyt 15 vuotta kaikenmaailman keikoilla. Bändeistä ja niiden keikoista on ihan hirveä ylitarjonta. Kaikilla keskinkertaisillakin muusikoilla on bändi tai kaksi ja ne esiintyvät koko ajan jossain Kallion kuppilassa tai Vantaan nuorisotaloilla. Olen itse järjestänyt tai ollut mukana järjestämässä kymmeniä keikkoja, lähinnä punkbändeille. Silloin harvoin kun nykyään viitsin kammeta itseni jollekin keikalle, suurin osa ajasta menee järjestelyjen analysointiin ja sen harmitteluun kuinka vähän yleisö keskimäärin jaksaa ajatella sitä kuinka paljon vaivaa on nähty milloin minkäkin tapahtuman järjestämiseen. Sitä paitsi haluan mieluummin lukea tulevista keikoista mainosjulisteista, jotka on liisteröity sähkökaappeihin, niin kuin ennen Facebookia, tai, hitto soikoon, koko internettiä.

Ja ne mielenosoitukset. Olen käynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana helposti sadassa mielenosoituksessa. En oikein tiedä ovatko ne vaikuttaneet mihinkään suuntaan tai toiseen. Toki Marimekko luopui turkisyhtiöstään ja Karttulan koe-eläinkasvattamo lopetettiin, mutta olen melko epävarma omasta osuudestani asioiden kehityskaarissa. Silti Venäjällä tapetaan yhä toimittajia ja ihmisoikeusaktivisteja, Skotlannissa ja Belgiassa on ydinaseita ja monet vaateliikkeet jatkavat turkistuotteiden myyntiä.

Vaikka Facebookissa voikin suhteellisen nopeasti informoida isojakin joukkoja mielenosoituksista, olen silti sitä mieltä, että tapahtuman Facebook-ryhmä voi myös karsia osallistujia. Jos tapahtumalla on vain muutamia osallistujia, ei suurin osa ihmisistä halua osallistua ”noloon” viiden ihmisen mielenosoitukseen. Ihmiset haluavat olla osa uskottavia massaliikkeitä. Olen itsekin jättänyt väliin useamman sinänsä hyvän asian puolesta olleen ”miekkarin”, jos ilmoittautuneita on mielestäni ollut liian vähän.

Mielenosoitusilmoitusten lisäksi maailmaa yritetään pelastaa Facebookissa liittymällä erilaisiin ryhmiin jonkun asian puolesta tai jotain toista vastaan. Siis come on. En usko, että maailmaa pyörittävät 55-vuotiaat möhömahaiset valkoiset heteromiehet ovat kovinkaan kiinnostuneita siitä, haluaako Särkänniemen delfiinit vapauteen sata vai tuhat ihmistä. Toiminnan organisoinnin kannalta ryhmät voisivat teoriassa olla toimivia, mutta eivät käytännössä sitä ole, koska harvojen ryhmien jäsenet käyvät säännöllisesti katsomassa, onko sivulla tapahtunut jotakin. Sähköpostilistat toimivat tässä edelleen paremmin.

Ja sitten ovat tietenkin Facebook-pelit. Suosituin lienee tällä hetkellä Mafia Wars, yksinkertainen mafiaperhemaailmaan sijoittuva roolipeli, jossa kehitetään omaa mafiosoa ja kasvatetaan mafiaperhettä. Kasvatin omaa perhettäni niin innokkaasti, että kutsuin yli 400 täysin tuntematonta ihmistä kavereikseni. Hekin pelasivat Mafia Warsia, ja tulivat innokkaasti kavereikseni, sillä hekin halusivat kasvattaa perhettään. Pelistä ei kuitenkaan voi voittaa muuta kuin hieman virtuaalikunnioitusta tuntemattomien silmissä. Loppuvaiheessa harkitsin aivan tosissani sijoittavani virtuaalisiin uusiin mafia-aseisiin oikeita euroja, koska hahmoni ja perheeni ei tuntunut kehittyvän tarpeeksi nopeasti. Maailman parhaat pelaajat olivat minua satoja tasoja edellä. Eikä keskinkertaisuus saa kenenkään arvostusta.

Twitterissä tavataan.

• 3.9.2009
• Kirjoittanut jukka vuorio