Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Oona Juutinen
Valtaaja muuttaa aina.
Kaikki tietävät, ettei muuttaminen ole kivaa. Puhtaalta pöydältä uudessa asunnossa aloittaminen toki on, sekä taulujen ripustaminen seinälle ja huonekalujen paikkojen venkslaaminen, mutta ennen kuin päästään siihen asti, on prosessi tuskainen.
Talonvaltaajien luulisi tottuvan jatkuvaan muuttamiseen, mutta omasta puolestani on todettava, että ei, ei siihen totu. Jokaisella kerralla ottaa päähän hieman entistä enemmän. Jatkuvassa epävarmuudessa eläessä myös elintilaan panostaminen tuntuu jokseenkin turhalta. Tauluja ei aina saa edes seinille asti, ja huonekaluiksi poimitaan ensimmäisenä kadulla vastaan osuneet rähjät.
Entisessä kodissani asuin yli kaksi vuotta, ja siitä muodostui kaikinpuolin kaunis ja kotoisa. Yleensä yhdessä paikassa ei pysytä niin pitkään.
Kun takaraivossa kolkuttaa koko ajan tieto siitä, että pihalle lennetään ennemin tai myöhemmin (yleensä ennemmin) tuntuu rakentaminen, maalaaminen, putsaaminen ja puunaaminen jotenkin turhalta ja ennenkaikkea turhauttavalta. Että sinne meni sekin työ taas. Kannattiko viettää kaksi päivää kaakeloiden, kun kättensä työstä ei kuitenkaan saa kovin pitkään nauttia. Pahimmassa tapauksessa yhdessä paikassa ehtii viipyä vain muutaman kuukauden.
Välillä tuntuu ettei muuta ehdikään tehdä kuin remontoida kelvottomia kämppiä, ja ne valmiiksi saatuaan onkin taas aika pakata kamppeensa ja etsiä uusi. Ja sitten sama prosessi alkaa alusta. Valmista ei tule koskaan, ja väliaikaista kaikki on vaan.
Jos jotakin hyvää haluaa asiasta etsiä, niin ainakin jatkuva oman elämän laatikoihin pakkaaminen rohkaisee terveeseen minimalismiin. Ihan jokaista viherkasvia ja vaatekappaletta ei jaksa mukaansa ottaa, ja erityisesti huonekalut hylätään silmää räpäyttämättä. Mitä enemmän rojua, sitä enemmän vaivaa.
Muuttaminen kun ei myöskään ole teknisesti maailman yksinkertaisin prosessi. Paikallista arkkitehtuuria on tullut kirottua kerta jos toinenkin, kun kaappeja on koetettu kammeta ylös kapeaakin kapeampia porraskäytäviä. Ja vaikka portaat pääsisikin ylös asti, voi ovella odottaa toinen ongelma.
Ystävieni pikkuruisessa asunnossa etuoven takana odottavat ovet myös olohuoneeseen ja kylppäriin, ja ne aukeavat tietysti kaikki minikokoiseen eteiseen. Huonekaluja on aivan turha koettaa änkeä läpi, paitsi jos ne sattuvat olemaan Ikeaa ja siten paloiteltavissa. Ulos ja sisään mennään yksi henkilö kerrallaan, suljetaan yksi ovi ja avataan seuraava. Jos kylään on tulossa kaveriporukka, saa rappukäytävästä sisätiloihin siirtymiseen varata minuuttikaupalla aikaa.
Portaikkojen pienuutta kompensoidaan onneksi luovuudella. Täkäläisistä taloista löytyy lähes jokaisesta ullakkokerroksen ulkoseinään kiinnitetty suuri koukku, johon ripustetaan pyörä ja köysi, ja köyden avulla sitten hilataan tavarat ylös ja ikkunan kautta sisälle. Olen itse asiassa todella ihastunut tähän tapaan, sillä laatikoiden raijaaminen portaita edestakaisin on muuttamisen ärsyttävin puoli.
Vaara vaanii, mikäli köysisysteemiä ei osaa käyttää kunnolla. Taannoin naapureiden muuttaessa minä ja naapurin rouva mokasimme köyden kiinnityksen, ja sohva päätyi alas huomattavasti nopeammin kuin olimme ajatelleet, lähes vapaapudotuksella toisesta kerroksesta kadulle. Hups.
Nykyään näkee tosin yhä useammin ihmisten tilaavan muuttofirman hoitamaan homman. Ja koska ihminen on laiska olento, on asiaan olemassa tietysti kaikenlaisia apuvälineitäkin. Jokin aika sitten näin pakettiauton tuovan talon eteen omituiset mekaaniset tikkaat, jotka asetettiin ikkunaa vasten. Tikkaissa oli jonkinlainen lava, joka sitten nappia painettaessa huristi ylös ja alas, niin ettei muuttajan tarvinnut muuta kuin lastata tavarat lavalle yhdessä päässä ja lavalta autoon toisessa.
Ei siis portaiden kanssa taistelua eikä köyden kanssa leikkimistä, sen kiskomista ja kämmeniin ilmestyviä hiertymiä ja palovammoja. Pyh, ihan tylsää. Ei yhtään seikkailumieltä.
