Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäjän perustuslakikriisin 15-vuotispäivä ohitettiin ilman suurempia juhlallisuuksia.
Venäjän perustuslakikriisin 15-vuotispäivä meni ohi ilman suurempia juhlallisuuksia, koska se ei ole kunniaksi kummallekaan osapuolelle.
Presidentti Boris Jeltsin turhautui, Venäjän ensimmäisen Kansanedustajien Kokous ja Korkein Neuvosto jarruttivat Jeltsinin välttämättömiksi kokemia markkinauudistuksia vastaan. Siksi Jeltsin antoi 21. syyskuuta vuonna 1993 ukaasin numero 1400, jolla hän perustuslain vastaisesti hajotti Kansanedustajien kokouksen ja Korkeimman neuvoston ja määräsi järjestettäväksi uudet vaalit.
Vastareaktiona Korkein neuvosto julisti Jeltsinin välittömästi viraltapannuksi ja julisti ilmavoimien upseeri Aleksandr Rutskoin väliaikaiseksi presidentiksi. Korkeimman neuvoston edustajat linnoittautuivat Moskovan valkoiseen taloon. Pattitilanne kesti kaksi viikkoa, kunnes rohkaistuneesta menestyksekkäästä tappelusta mellakkapoliisien kanssa Korkein neuvosto lähetti lähes aseettomat tukijansa valtaamaan televisiotorni Ostankinoa, jota puolustivat hampaisiin asti aseistetut Vitjaz-erikoisjoukkojen miehet.
Tähän asti molemmat osapuolet olivat välttäneet väkivallan käyttöä, mutta verenvuodatuksen alettua vaaka kallistui väistämättä armeijan tukeman Jeltsinin hyväksi, eikä valkoisen talon heiveröisistä puolustajista ollut vastusta tankeille. Virallinen uhriluku on 199 (joista 12 virkavaltaa), mutta mielivaltaisia valkoisen talon puolustajien teloituksia Moskovan keskustassa todistaneet antavat toisia, jopa 10 kertaa suurempia arvioita kuolleiden määrästä.
Syksyn 1993 tapahtumat synnyttivät Venäjän nykyisen poliittisen järjestelmän, niin vasemmiston kuin oikeistonkin. Radikaalimmat, Neuvostoliiton palauttamista vaativat voimat ja niiden keulakuvat kuten poliitikko Viktor Anpilov ja kenraali Makashov marginalisoituivat. Niiden paikan sai systeemin sisäisenä oppositiona toimiva, Gennadi Zjuganovin johtama Venäjän Federaation Kommunistipuolue, joka pysytteli taka-alalla vuoden 1993 tapahtumien aikana vaikka antoikin muodollista tukea Korkeimmalle Neuvostolle.
Tapahtumat mullistivat myös venäläisen liberalismin, joka jakautui pysyvästi perustuslakia puolustaneeseen vähemmistöön ja Jeltsinin brutaalia voittoa kaduille juhlimaan kerääntyneeseen enemmistöön. Perestroikan ajan radikaalien dissidenttien Demokraattinen liitto käytännössä kuoli tämän kahtiajaon seurauksena. Tästä eteenpäin liberalismia Venäjällä edustivat systeemin sisältä synnytetyt puolueet, joita johtivat 1990-luvun alun markkina-uudistajat. Entisiä toisinajattelijoita ei näiden puolueiden johtopaikoilta löydy, dissidenttien kokoontuessa Gogolin bulevardilla tai Pushkinskajan aukiolla näiden puolueiden johtajat olivat kunnianhimoisia, urallaan kapuavia nuorisoliittolaisia.
Merkittävämmät liberaalipuolueet ovat (olivat) Grigori Javlinskin Jabloko (”omena”) ja Anatoli Tšubaisiin henkilöityvä SPS, eli ”oikeistovoimien liitto”. Näiden yhdistymisen suurin este oli aina Tšubaisin henkilö, johon on Venäjällä henkilöity 1990-luvun alun katastrofaalinen, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden räjäyttänyt ”kuponkiprivatisaatio”.
Liberaalipoliitikko Tšubais on Venäjällä niin vihattu, että valamiehet vapauttivat syytteistä epämääräisiä nationalistisia näkemyksiä edustaneen Vladimir Kvatškovin johtaman terroristiryhmän, joka maaliskuussa 2005 yritti tienvarsipommilla ja rynnäkkökivääreillä päästää päiviltä vihatun poliitikon. Oikeudenkäynti on alkamassa uudestaan, mutta mikäli sitä käydään valamiehistön kanssa, tulos tulee todennäköisesti olemaan sama.
Venäjän demokraattiselle puolueelle Jablokolle oli aina selvää, että Tšubaisin henkilö puolittaisi puolueiden yhteenlasketun äänimäärän yhdistymisen jälkeen. Toisaalta erillään puolueiden äänimäärä ei ole riittänyt duuman äänikynnyksen ylittämiseen kummissakaan edellisissä vaaleissa. Osalla venäläisillä on samanlainen masokistinen mieltymys tiukkaan rankaisulinjaan kuin niillä suomalaisilla, jotka äänestivät Iiro Viinasta 1990-luvulla. Siksi osa äänesti aina mielummin SPS:ää kuin Jablokoa.
SPS oli myös avoimesti suurpääoman etuja ajava puolue, mikä ei sopinut kevyesti populistisemmalle Jablokolle, joka käytännössä on kuitenkin aivan yhtä suuryhtiömyönteinen. Esimerkiksi seitsemän vuotta sitten duuman uudistaessa työlainsäädäntöä Jabloko ehdotti 60 tunnin maksimityöviikkoa. Molemmat puolueet kosiskelevat keskiluokkaa muun muassa vastustamalle kaikkia rajoituksia yksityisautoilua vastaan liikenneräjähdyksen kuristamassa Moskovassa.
Tänä syksynä SPS:n johto totesi ajautuneensa umpikujaan, ja päätti osallistua uuden Kremliä tukevan, liberaalin pseudopuolueen perustamiseen. Radikaalit ”tyytymättömien marssit”, joihin SPS:n lisäksi osallistuivat myös Garri Kasparovin Yhdistynyt kansalaisrintama ja Mihail Kasjanovin Venäjän kansandemokraattinen liitto, mutta joiden varsinainen muskeli oli mellakkapoliisien kanssa tappelemiseen valmiin Kansallisbolshevikkien puolueen NBP:n jäsenet, eivät tuottaneet haluttua tulosta – massiivista katutason oppositioliikettä.
NBP sinänsä on ehkä Venäjän liberalismin ristiriitaisuuden huipentuma. NBP:n johtajan Eduard Limonovin vapauduttua vankilasta (suoritettuaan ilmeisesti lavastetun tuomion yrityksestä ostaa aseita), hän kirjoitti puolueen alkuperäisen vuonna 1993 hyväksytyn ohjelman radikaalisti uusiksi. ”Stalin, Gulag, Berija” -huudot vaihtuivat ihmisoikeuksien ja sananvapauksien puolustamiseen. Puolueen aktivistit tosin eivät mihinkään vaihtuneet, eikä tässä lopulta edes ole mitään ristiriitaista. NBP on alusta asti ollut loppuen lopuksi vain tapa pönkittää Limonovin egoa.
Venäjän liberaaleja seuratessa ei yllätä, että suuntauksella on kevyt uskottavuusongelma, joka on vaalivilpin ohella syy myös siihen, ettei liberaalipuolueilla ole tällä hetkellä ainuttakaan edustajaa duumassa.
Kirjoituksen seuraavassa osassa kuukauden päästä tarkastelen Venäjän liberaalien mediaa ja maailmankatsomusta.
