Kahden kerroksen väkeä

Postikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Armageddon Timen harhaanjohtavasta nimestä huolimatta James Gray palaa uusimmalla elokuvallaan takaisin Queensiin, ohjaajan kotikaupunginosaan, jonne suurin osa hänen elokuvistaan sijoittuu. Vuoteen 1980 sijoittuva elokuva on kouluikäisen pojan kasvutarina, joka pohjaa ohjaajan omaan elämään.

Paulin huono koulumenestys ja taiteilijuudesta haaveilu saavat pojan vanhemmat huolestumaan. Kun ihonvärinsä vuoksi opettajan silmätikuksi joutuva Johnny alkaa kaveerata Paulin kanssa, syrjintää sukupolvia aiemmin kohdanneen juutalaisperheen suojeluvaisto alkaa saada rasistisia piirteitä – he aikovat siirtää Paulin yksityiskouluun pitääkseen pojat erossa toisistaan.

Douglas Sirkin melodraamojen tavoin Gray ujuttaa mukaan yhteiskunnallisia aiheita. Taustalla nähtävistä tv-lähetyksistä selviää, että Reagan on vielä kuvernööri ja vasta nousemassa presidentiksi. Paulia ja Johnnya yhdistää huono asema koulun sisällä, mutta heidän kotitaustansa eroavat niin radikaalisti, että Paulin mahdollisuudet pärjätä elämässä ovat huomattavasti parempia – ja Johnnyn ainoastaan huononevat Reaganin noustessa valtaan.

Grayn tarina ei ole tavattoman omaperäinen, mutta tapa, jolla hän onnistuu kytkemään (sekä tiedostetun että tiedostamatta toteutetun) rasismin luokkaeroihin ja etenkin Republikaanien nousuun 80-luvun Yhdysvalloissa on osoitus siitä, että hän kuuluu yhä maansa kiinnostavimpiin tekijöihin. Aiheita ympäröivä paketti on myös taidokasta omaelämäkerrallista draamaa, jossa Paulin vanhempia näyttelevät Jeremy Strong ja Anne Hathaway. Isoisää näyttelee Anthony Hopkins. Niminäyttelijöistä huolimatta erityisen vaikutuksen tekee kuitenkin Paulia näyttelevä Banks Repeta.

Myös Ruben Östlundin Triangle of Sadness käsittelee läheltä liippaavaa aihetta hänen jatkaessaan The Squaren satiiria. Tällä kertaa ivan tähtäimeen osuu erityisesti superrikkaat, eritasoiset etuoikeudet ja se miten ihmiset käyttäytyvät niiden ympärillä. 

Jostain syystä sitkeä Cannes-huhu väitti, ettei elokuva ole ehkä yhtä hyvä kuin ohjaajansa edellinen, mutta todellisuudessa se on paljon parempi. Östlund on muovannut isommalla budjetilla entistä vaikuttavamman ja miljöötä moneen kertaan vaihtavan teoksen, joka pysyy kuitenkin koko ajan koossa. N. 150 minuutin kestostaan huolimatta se ei tunnu lainkaan pitkäveteiseltä.

Östlundille tämä on ensimmäinen kokonaan englanninkielinen elokuva, jossa kuullaan ainoastaan muutamia sanoja ruotsia, kun julkkiskirjailija Camilla Läckbergille (hän esittää cameossa itseään) pitää saada eturivin paikka Tukholman muotiviikkojen näytöksestä. Mallipariskunnan tarinana alkava elokuva käsittelee sukupuolten eritasoista palkkausta ja siitä syntyvää hierarkiaa. Aihe tuntuu hetkellisesti muuttuvan, kun miehen mustasukkaisuus tulee esiin luksusjahdilla, mutta lopulta kaikessa on kyse rahasta ja statuksesta.

Triangle of Sadnessin huumori on paikoin jopa ylilyövää – hyvällä tavalla. Jahdin kapteeni (Woody Harrelson) on alkoholisti, joka ajautuu ryyppäämään upporikkaan lannoiteyrittäjän kanssa, kun kapteenin pöydässä istunut koodarimiljönääri Jarmo poistuu oksentamaan. Yhdessä vaiheessa groteskia iltaa kapteeni kuuluttaa laivan radiosta tärkeän tiedotteen: ”I’m a shit socialist”. Lähes slapstick-komediaksi liusuva episodi on ainakin tuplasti hämmentävämpi ja viihdyttävämpi kuin The Squaren illalliskohtaus.

Östlundin elokuvalle voi hyvin odottaa palkintoja edellisen jatkoksi. Vaikka se on mielestäni parempi kuin The Square, niin olisi silti toki yllätys, jos ruotsalainen veisi toisen Kultaisen palmu putkeen.

Postikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.