Greta Gerwigin Barbie on erittäin itsetietoinen siitä, ettei herran taloa pureta herran työkaluilla, mutta tarkan pohjapiirroksen elokuva onnistuu tuosta kartanosta esittämään. Barbie on niin feministinen ja niin kapitalismikriittinen kuin kahden jättiläisyhtiön tuottama, saavuttamattomalla naisvartalolla varustetusta nukkelelusta kertova filmi voi olla. Ja se on yllättävän paljon.

Pinkkiä Barbie-maailmaa hallitsevat naiset tai ehkä paremminkin naiseutta representoivat Barbiet. On yllättävän koskettavaa nähdä kohtaus, jossa naiset saavat Nobeleita, ottavat tunnustuksen vastaan ja sanovat ”ansaitsen tämän”. Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaa ylistetään: ”Olet sukupolvesi ääni.” Hän vastaa: ”Tiedän.” Barbiet nauttivat elämästä, joka onkin täydellistä. Sukupuoliroolien kääntyminen päälaelleen näkyy myös siinä, kuinka Kenit tavoittelevat Barbie-hahmojen huomiota ja saavat osallistua juhliin ja sen sellaiseen, mutta yöksi heitä ei unelmataloihin päästetä. (Kukaan ei edes tiedä, missä Kenit yönsä viettävät.)

Barbien itseironia ja iloittelu intertekstuaalisilla viittauksilla kävivät ilmeisiksi jo elokuvan ensimmäisestä trailerista. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun ikonista kohtausta kanavoiva traileri muistuttaa, että vaikka Barbie-nuket ovatkin vain yltiökaupallista muovikrääsää, on niiden vaikutus yhteiskuntaan ollut mittava. Tämä kohtaus asettaa koko Barbie-elokuvan oikeaan valoon.

Seikkailu alkaa kun Stereotyyppinen Barbie (Margot Robbie) alkaa kärsiä inhimillisistä ongelmista kuten kuolema-ajatuksista ja selluliitista. Korjatakseen tilanteen hänen on reissattava tosimaailmaan, jossa hän uskoo tulevansa kohdatuksi juhlittuna emansipaation sankarina. Tosimaailma on kuitenkin juuri sellainen kuin se on. Omassa maailmassaan Barbie voi tehdä ja olla mitä vain, mutta oikeat tytöt ja naiset todellakaan eivät. Mukaan matkalle tunkenut Ken (Ryan Gosling) sen sijaan yllättyy iloisesti: tosimaailmassa miehet hallitsevat ja häntäkin kunnioitetaan ihan vain siksi, että hän on mies. Kenin kautta osoitetaan kauhistuttavan terävästi, millaisista ajatuksista antifeministinen miesasialiike ja incel-kulttuuri ovat syntyneet.

Uudesta valta-asemastaan innostunut Ken kuljettaa patriarkaatin Barbie-maailmaan ja aivopesee Barbiet itseään väheksyviksi miehenpalvelijoiksi. Sydäntä kouraisee katsoa, miten pilalla kaikki sen jälkeen on: kuin jonkun ilkimyksen tuhoama leikki, jota ei voi enää korjata. Asiat kuitenkin saadaan tasapainoon ja lopulta myös Kenit ymmärtävät, että patriarkaatissa ei olekaan kyse hevosista, vaan itse asiassa se on ankea ja heille itselleenkin vahingollinen rakennelma. He löytävät itsensä ja voimaantuvat positiivisesti.

Kaupallista? Herra paratkoon!

Elokuvaa on ennakkoon kritisoitu siitä, että sen avulla tullaan myymään valtavia määriä turhaa paskaa. Aivan aiheellinen kritiikki, mutta sen voisi tietysti kohdistaa koko elokuvateollisuuteen tai vaikka aivan kaikkeen markkinatalouteen millään tavalla kytkeytyvään. Kuulimme melko vähän vastaavaa paheksuntaa esimerkiksi Lego-elokuvien yhteydessä ja noiden elokuvien menestys kuitenkin siivitti tanskalaisen Legon myynnissä mitattuna maailman suurimmaksi leluyhtiöksi. Tällä kertaa markkinoinnin kohteina eivät sentään ole lapset.

Huomion arvoista on myös se, että Barbien tavoin leluihin perustuvat elokuvasarjat Transformers-roboteista tai G.I. Joe -sotilasnukeista ovat saaneet osakseen yllättävän vähän kritiikkiä tästä lelujen myymisestä. Samoin Star Wars -elokuvat voisi ihan perustellusti luokitella kokoillan mainoksiksi, sillä George Lucasin perustama imperiumi on tehnyt rahaa enemmän leluilla ja muulla oheiskrääsällä, kuin elokuvilla konsanaan. Kaikki mainitut elokuva-/lelusarjat ovat siis läpeensä kaupallisia ja tämän ääneen sanomisessa ei itsessään ole mitään väärää. Syntyy kuitenkin kiusaus huomauttaa Transformersin, G.I. Joen ja Star Warsin eron suhteessa Barbie-leluihin olevan se, että ensinmainitut ovat ensisijassa pojille kohdistettuja ja jälkimmäisen kohderyhmä on perinteisesti ollut tytöt.

Eikä elokuvien kaupallisuus tietenkään lopu lippuluukulle tai oheiskrääsään. Barbie-elokuvan kohdalla on kiinnitetty huomiota myös siihen, kuinka vaikkapa autovalmistaja on lähtenyt mukaan elokuvaan liittyvään mainoshypetykseen. Huomio on osuva, mutta omituisen harvoin esitetään vaikkapa Marvel-elokuvien kohdalla. Aivan samoin, kuin Barbiessa kaikki ajelevat ”sattumalta” chevroleteilla, valikoituvat autot (ja vaatteet, juotavat, jne.) muissakin Hollywood-elokuvissa sen mukaan, mikä firma on ollut kulloinkin valmis maksamaan eniten näkyvyydestä.

Osuvakin kritiikki vaikuttaa omituiselta, jos sitä ei kohdisteta tasapuolisesti kaikkiin verrokkeihin. Barbie tekee myös tämän synnyttämänsä keskustelun ja saamansa kritiikin kautta näkyväksi niitä hieman kiusallisia arvovääristymiä, joita yhteiskunnassamme riittää.

Ei mitenkään selvästi lasten elokuva

Yhdysvalloissa Barbien ikäraja on 13 vuotta, mutta Suomessa raja on asetettu seitsemään. Erot ikärajoissa kertovat yhteiskunnnissa vallitsevista moraalikoodeista ja ehkä suomalaisesta vinkkelistä tarkasteltuna Barbiessa on poikkeuksellisen vähän mitään ”lapsille sopimatonta”. Genitaaleihin liittyvät ilmeiset huomiot sanotaan ääneen, mutta nukkejen seksielämä on olematonta verrattuna lukemattomissa lastenhuoneissa nähtyihin Barbie-orgioihin. Mutta ei käsillä mikään lastenleffa ole, vaikka monet lapset tulevatkin sen näkemään.

Kohderyhmän iästä kertoo jotain myös se, että elokuvassa ei erityisemmin paneuduta lasten tai nuorten elämän kipukohtiin. Se puhuttelee meitä, joille on jo kertynyt kokemusta kiittämättömistä pomoista ja omahyväisistä jälkeläisistä. Mattelin toimitusjohtajaa esittävä Will Ferrell on kiinnostunut pikkutyttöjen unelmista (omien sanojensa mukaan niin epäkarmivalla tavalla kuin mahdollista), mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Gerwigiä kiinnostaa erityisesti synkkyyttään ja outouttaan piilottelemaan joutunut Gloria (America Ferrera) ja hänen moneen kertaan tallatut unelmansa. Kenties pääosan esittäjien iät viittaavat myös tähän kohderyhmäajatteluun: Margot Robbie (33) ja Ryan Goslin (42) eivät ole teinejä ja heidän esittämät hahmot ovat ikääntyneet Barbie-fanchisen rinnalla.

Elokuvan Barbie ja Ken ovatkin hämmästyttävän moniulotteisia, mikä on paitsi Gerwigin ja Noah Baumbachin käsikirjoituksen, tietysti myös Robbien ja Goslingin sävähdyttävän ihanan näyttelijäntyön ansiota. Kuvaamalla naiseuden ja mieheyden representaatioita, hahmoja, joilla ei kirjaimellisesti ole genitaaleja, onnistutaan sanomaan sukupuolen rakentuneisuudesta jotain varsin tuoretta. Ferreran pitkä monologi naiseuden absurditeeteista pakottaa miltei huutamaan: ”Niinpä! Vittu niinpä!”