Vihan kevät – Helsinki 1918
Sirpa Kähkönen & Taru Mäkelä
Hakasalmen huvila, Helsinki
☆☆☆☆
Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa juuri alkuperäisen esityskautensa päättänyt musikaalihenkinen Vihan kevät rakentaa esityksenä sadan vuoden takaisten sisällissodan tapahtumien siltaa nykyiseen kaupunkitilaan.
Sirpa Kähkösen käsikirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama esitys niveltyy osaksi Japo Knuutilan ja Jan Kailan valokuvien ja vanhan esineistön varaan rakennettua instaallatiota. Siinä sisällisssodan aikaiset kuvat rikkiammutuista rakennuksista ja Suomenlinnan vankileiristä rinnastetaan samojen paikkojen nykytilaan.
Episodimaisesti huoneesta seuraavaan ja samalla yksittäisestä ihmiskohtalosta toiseen kulkevan tarinan äärelle yleisöä saattelee aatteellisesti opportunistinen kuplettilaulaja Ernst Stenman (Tatu Siivonen). Näemme myös sodan yllättämäksi joutuvan porvarillisen soitonopettajan Gerda Schybergsonin (Reetta Ristimäki), Työmieheen agitaatiokirjoituksiaan rustaavan kirjailijan Algot Untamon (Pyry Nikkilä) ja kansanvaltuuskunnan toimistoon konekirjoittajaksi aatteen ja leivän takia hakeutuvan tulevan kansanedustajan Sylvi-Kyllikki Sinervon (Minja Koski). Huomionsa saavat myös sodan keskellä hämmentyneinä paikkaansa etsivät lapset.
Vaikka tarkasti kirjoitetuissa kohtauksissa on hiukan kuvaelmateatterin makua, täyteen teräänsä esitys nousee koko ensemblen tasokkaasti esittämän Jukka Nylandin säveltämän musiikin myötä. Laulut hakevat pohjaa kuvattavasta ajasta mutta refletoivat sitä vahvasti tässä ajassa, mikä on esityksen kantava ajatus muutenkin.
Koko teoksen ydin kiteytyy ehkä vahvimmin kohtauksessa, jossa Minja Kosken esittämä nuori sairaanhoitaja laulaa riipaisevasti kuolleiden kokoamisesta Koleraparakkiin. Tai kohtauksessa, jossa Pyry Nikkilä nuorena saksalaisena sotilaana tunnistaa edustavansa taustaltaan samaa teollisuustyöväestöä kuin kohteeksi osoitetut viholliset.
Erityisen vaikuttava on esityksen finaali, jossa nelihenkinen näyttelijäryhmä onnistuu jykevän kuorolaulun ja ristiin leikattujen kohtausten myötä kuvaamaan Pitkäsillalla käytävän taistelun julmia yksityiskohtia yhtä aika useista eri näkökulmista.
Vihan kevään kiistaton vaikuttavuus ja vahvuus liittyy siihen, että se onnistuu idealisoitujen tai demonisoitujen näköiskuvien sijaan välittämään uskottavasti sisällissodan arkisen tunneskaalan yli äyräiden kasvavan katkeruuden, naivin aatteellisuuden, käsistä karkaavan vihan, mukaan eksyvän itsekkyyden ja kohtuuttomiksi yltyvien rangaistusten äärellä.
