Uusi Eden
Juho Mantere
Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasila. Yhteistuotantoa Q-teatterin kanssa.
Ydinpommi on tuhonnut melkein koko Helsingin, ehkä muun maailmankin. Pasilassa sijaitsevassa puoliksi sortuneessa teatterissa sinnittelee entisten teatterilaisten kultti, jota johtaa Äidiksi kutsuttava karismaattinen hahmo (Leenamari Unho). Porukka saarnaa ”rakkautta ja harmoniaa”, mutta samalla yhteisö on läpeensä itsekäs eloonjäämiskamppailussaan.
Yhteisöön kuuluvat entinen lipunmyyjä, nykyinen seremoniamestari (Unto Nuora), Äidin hemmoteltu poika (Niki Rautén), näyttelijä Sonja (Anna-Sofia Tuominen), roudari (Mikko Vihma) ja kokki (Ushma Olava). Yhteisön dynamiikka järkkyy kun paikalle roudataan Triplan raunioilta löytyneillä ostoskärryillä pizzakuski Petteri (Miiko Toiviainen).
Hyväntahoinen, mutta johdateltavissa oleva Petteri on valmis voittamaan Sonjan rakkauden mihin hintaan tahansa, vaikka ehkei ydintuhon jälkeisessä maailmassa kukaan olekaan valmis rakkauteen.
Q-TEATTERIN JA HELSINGIN kaupunginteatterin yhteistuotantonaan toteuttaman Uusi Eden -musikaalin on kirjoittanut ja ohjannut Q-teatterin taiteellinen johtaja Juho Mantere. Musiikin on säveltänyt Henri Lyysaari, joka myös johtaa bändiä ja soittaa siinä koskettimia. Mantereen näytelmistä voi yleensä löytää viittauksia eri lajityyppien elokuviin, televisiosarjoihin ja muihin taideteoksiin. Tällä kertaa Last of Us -tyylisen dystopiakuvaston rinnalla näkyvä rakkaus teatteriin lopunajan maailmassa tuo mieleen myös Station Eleven -televisiosarjan.
Sonjan ja Petterin syntiinlankeemuksessa on myös Raamatun luomiskertomuksen parisuhdedynamiikkaa. Ja teos muistuttaa paljon myös Shakespearen Kesäyön unta, onhan tässäkin lumouksen – noh, ydintuhon ja vallanhimon – valtaan joutuva teatteriseurue.
Taitavan bändin kuljettamat musikaalinumerot harmonisine stemmoineen sujuvat laulavilta näyttelijöiltä oikein hyvin. Lajityypiltään ne edustavat perinteistä musikaalia muistuttaen jopa broadwayta. Tanssiminen on hieman jäykkää, mutta nyt ei varsinaisesti tehdäkään reipasta musikaalishowta, ovathan hahmot ydintuhosta niukin naukin selvinneitä, tuskaansa lääkkeitä popsivia kyttyräselkiä, lähes zombeja.
Välillä revyyteatterin puolelle luiskahtava teos tekee satiiria näyttämötaiteen helmistä kuten Shakespearesta, hänen klassikoidensa loputtomista uusista sovituksista ja musiikkiteatterin kaupallisimmista ilmentymistä.
TEATTERI TUHON AIKOJEN turvasatamana on monista taideteoksista tuttu kuvio. Kaikenlaisen outouden sallivan symboliikkansa ansiosta teatteri on kautta aikain antanut paljon turvallisuuden idealle.
Cabaretin 1930-luvun berliiniläinen näyttämö on paikka, jonka sisäpuolella avoin erotiikka ja muunsukupuolisuus ovat hyväksyttyjä illasta toiseen, vaikka sen ulkopuolella fasistisessa maailmassa normien rikkojia rangaistaan. Jopa muumit pääsevät Vaarallisessa Juhannuksessa teatteriin pakoon, kun Muumilaakson yli on pyyhkäissyt tulva. Oopperan kummituksessa sodan vaurioittama mies löytää kodin maanalaisilta järviltä ja rakkauden Pariisin oopperan näyttämöltä.
Uusi Eden osoittaa rohkeasti ja selkeästi sen, että musikaalia voi monin tavoin yhdistellä esittävän taiteen traditioihin ja että musiikkiteatteria voi toteuttaa luovan rikkaalla tavalla vähemmän pompööseille näyttämöille.
LAJITYYPPIEN RAJOJEN VENYTTÄMINEN ja teatterin kaavoja purkava (itse)ironia ovat Uuden Edenin voimavaroja, mutta samalla niistä aiheutuu kokonaisuutta horjuttavia ristikkäisiä jännitteitä.
Teos alkaa selkeästi fasismista varoittavilla esimerkeillä sokeasta tottelevaisuudesta ja auktoriteettiuskosta. Ihmisen on löydettävä hyvyyttä itsestään ja taisteltava luovuuden puolesta, se tuntuu kertovan. Taiteen kauneuteen voi paeta, mutta sen tekemiseen joillain on myös oikeutettu sisäinen tarve.
Kuitenkin loppua kohden Uusi Eden painottaa taidetta itsekkäänä ja yhteisöä horjuttavana asiana. Tuntuu silti kuin teoksen tekijät haluaisivat marssittaa katsojat näiden tärkeiden valintojen äärelle ilman kykyä tarjoilla sen ratkaisuun muuta omaa tulkintaa kuin väkinäisen Disney-kaavan parodian ja antikliimaksisen deus ex machinan, tosin tällä kertaa ei Jumalan vaan taiteen näkymättömän käden, synteesin.
