Vuosina 1982–1989 toiminnassa ollut turkulainen Bogart Co. edustaa tänä päivänä monille jonkinlaista vitsiä tai vähintään huvituksen aihetta. Muun muassa All the Best Girls– ja Princess-hiteistään tunnettu yhtye oli kuitenkin 1980-luvulla Suomen suosituimpia yhtyeitä, jota teini-ikäiset rakastivat mutta rokkipoliisit inhosivat. Kuvaavaa on, että Suosikin lukijat rakastivat bändiä, kun taas Rumbassa yhtye valittiin toistuvasti Vuoden iljetykseksi. Tähän ristiriitaan ja paljon muuhunkin pureutuu Aku-Tuomas Mattilan laaja bändielämäkerta Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen.
Bogart Co. myi suosionsa huipulla kymmeniätuhansia levyjä, veti keikkapaikat täyteen ja aiheutti erityisesti nuorissa teini-ikäisissä tytöissä fanaattista ihailua. Yhtyettä voikin luontevasti verrata porilaiseen Dingoon, jonka aiheuttama hysteria oli vieläkin suurempaa. Toisaalta suuri suosio ja talousvaikeudet polttivat Dingon loppuun vain noin kolmessa vuodessa, kun taas Bogart Co. jatkoi tuplasti pidempään ja siirsi toimintansa yhteisellä päätöksellä telakalle siinä vaiheessa, kun suosio alkoi hiipua. Bändi osasi siis lopettaa ajoissa, mihin Pertti Neumann lukuisine Dingo-variaatioineen ei ole oikein koskaan pystynyt.
Suuresta suosiosta huolimatta Bogartista on kirjoitettu kitsaasti. Internetissä tietoa on siellä täällä, ja se on useimmiten keskittynyt bändin ulkoiselle habitukselle naureskeluun. Esimerkiksi yhdysvaltalainen uutissivusto Buzzfeed julisti bändin vuonna 2013 yhden promokuvan perusteella ”kasarin kasareimmaksi bändiksi”. Selvää kysyntää vakavissaan tehdylle bändielämäkerralle siis on ollut.
Mattila lähestyy aihetta faninäkökulmasta. Kirja alkaa Bogart Co.:n keikalta Turun VPK:n talolta, jossa kirjoittaja oli paikalla 13-vuotiaana nuorukaisena vuonna 1985. Näkökulmasta huolimatta niin Mattila kuin bändi itsekin ruotivat Bogart Co.:n uraa myös kriittisesti. Yhtyeen ensimmäinen – pelkällä Bogart-nimellä tehty – levytys ei kiinnostanut kovinkaan montaa, ja varsinaisen läpimurron yhtye teki vasta toisella Dance Station -nimisellä levyllään. Avainhahmo yhtyeen ammattimaistumisessa oli bändiin ensimmäisen levyn jälkeen liittynyt rumpali Johnny Gustafsson, joka ei progetaustastaan huolimatta vieroksunut Bogart Co.:n tanssipoppia.
Kirjaansa varten Mattila on käynyt läpi hurjan määrän arkistomateriaalia, haastatellut bändin ohella myös lukuisia yhtyeen toimintaan tavalla tai toisella liittyneitä henkilöitä, aikalaisia ja jopa bändin faneja. Aineiston pohjalta bändin historia käydään läpi pieteetillä mutta samalla sujuvasti kertoen. Kirjassa bändi ja sen toimintaan läheisesti liittyneet henkilöt pääsevät toden teolla ääneen, sillä sitaatit on lihavoimalla erotettu muusta tekstistä. Sitaattien puhekielisyys on säilytetty, mutta kontrasti muuhun tekstiin ei ole huomattava. Kirjan vapaaseen pilkutukseen tottuu, mutta kaksoispassiivin käyttöön ei.
Kirjalla on mittaa muhkeat 520 sivua, joten on aika luontevaa kysyä, olisiko kirjassa ollut karsimisen varaa. Varsinkin, kun yhtyeen aktiivinen vaihe oli lopulta verrattain lyhyt – vain noin seitsemän vuotta. Olisi, mutta mitä itse kukin pitää relevanttina, on monelta osin makuasia. Esimerkiksi tuon ajan äänitys- ja soitintekniikasta kiinnostuneet löytävät varmasti paljonkin kiinnostavaa yhtyeen levytyssessioiden läpikäynnistä, kun taas itse olisin pärjännyt vähemmälläkin. Kirjan loppupuolelta löytyvät aikalaisartistien näkemykset Bogartista olisivat kyllä joutaneet pois, ja ehkäpä niiden perään laitetut fanien muistelmatkin olisi voinut sijoittaa osaksi tarinaa. Kirjassa on myös jonkin verran toistoa, mikä ei tosin tässä sivumitassa ole mitenkään yllättävää.
Bogart Co.:n kannalta kuvat ovat erityisen tärkeä elementti, ja tässä kohden kirjassa ei onneksi ole säästelty. Kahden nelivärisen kuvaliitteen lisäksi kirjassa on kymmeniä tekstin lomaan taitettuja mustavalkokuvia, joiden laatu toki hieman vaihtelee. Otoksista piirtyy kuitenkin selvästi bändin kehityskaari ja ennen kaikkea myös se häpeilemätön kaupallisuus, joka oli varmasti yksi syy siihen, miksi osa rokkitoimittajista suhtautui bändiin perin nuivasti. Musiikin ohella bändi nimittäin mainosti purukumia, vaatteita, kasettimankkoja ja lehmänmaitoa.
Kaikki tällainen teki vielä 1980-luvulla bändistä epäuskottavan, kun taas nykyään erilaiset kaupalliset yhteistyöt eivät ole artisteille mitenkään epätavallisia. Etta saattaa sujuvasti mainostaa R-kioskin aamiaisia ja Behm Joutsenen tekstiilejä, eikä sillä ole välttämättä vaikutusta siihen, miten vakavasti musiikkitoimittajat artistien musiikkiin suhtautuvat. Bogart oli sen jäsenille myös kaupallinen projekti, ja yhtyeen toiminnan taustalle perustettu Only Lonely Oy maksoi bändin jäsenille esimerkiksi kuukausipalkkaa. Kiertueillakaan ei rellestetty, mutta kaikkea kiinnostavaa sattui siitä huolimatta. Kirjassa dokumentoidaan esimerkiksi yhtyeen Neuvostoliiton-kiertue, jonka kuvaus täyttää kaikki ne kliseet, joita hajoamaisillaan olevaan kommunistivaltioon on tavattu liittää.
Ajallinen etäisyys auttaa usein katsomaan asioita hieman objektiivisemmasta näkökulmasta. Bogart Co. oli omassa lajissaan todellakin ainoa ja yksinäinen. Levyjä käytiin tekemässä Lontoossa ja Tukholmassa asti. Suosio jäi lopulta kuitenkin Suomen rajojen sisäpuolelle. Kirjan rivien välistä voi päätellä, että hieman paremmalla tuurilla Bogartin tarinasta olisi saattanut tulla hyvinkin erilainen. Yhtyeen elämäkerta on kuitenkin kaikin puolin viihdyttävä paketti. Mattilan teos on hieno kunnianosoitus omaleimaisen bändin kovalle työlle.
Aku-Tuomas Mattila: Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen. Sammakko 2024, 520s.
