Vuonna 1941 kantaesitetty Äiti Peloton ja hänen lapsensa sijoittuu 30-vuotisen sodan aikaan (1618–1648), mutta aikanaan Bertolt Brecht peilasi siinä tietenkin toista maailmansotaa. Nyt se kertoo yhtä hyvin siviileistä sodan jaloissa Ukrainassa ja Palestiinassa. Sen tarinassa rintaman mukana myyntikärryineen ja lapsineen vaeltava nimihenkilö päätyy tragediaan toisensa jälkeen.
Tikkurilan Teatteri on tehnyt ohjaaja Elina Hagelin johdolla näytelmästä oman versionsa Korson Lumosaliin. Brechtiläisen teatteriestetiikan mukaisesti siinä katsojaan pyritään vaikuttamaan enemmän ajattelua stimuloivan vieraannuttamisen kuin aristoteliseen eläytymiseen houkuttelevan tunneilmaisun kautta. Siksi dialogeissakin näyttelijät puhuvat usein enemmän suoraan katsojille kuin toisilleen. Juonipaljastustenkaan kanssa ei kursailla, vaan alkutekstin mukaisesti ennen kutakin osaa kuullaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tässä hengessä yksi toimiva oma ratkaisu on se, miten rooleja lukuisampi näyttelijäjoukko odottelee esityksen aikana näyttämön reunoilla vuoroaan kuin kaikki pelaa -periaatteen mukaisesti järjestetyt juniorikiekkoilijat. Samalla roolivaihdot vauhdissa viestivät siitä, kuinka hahmojen paikalle voi kuvitella kenet tahansa meistä.
Musiikin (Esa Lindroos) suhteen esitys on jopa YouTubesta löytyviä klassisia Berliner Ensemblen versioita karsitumpi. Mukaan otetut hakkaa päälle -huudot taas muistuttavat siitä, miten kuvatuissa Kustaa II Aadolfin joukoissa taistelivat aikanaan myös suomalaiset hakkapeliitat.
Harrastajanäyttelijöistä koostuva ensemble onnistuu kunnioitettavan koskettavasti esittämään Brechtin avainkysymyksen siitä, kuinka itse kukin toimisi näytelmän kuvaamissa valintatilanteissa. Toisaalta etenkin syvästi koskettava loppujakso muistuttaa sattuvasti siitä, ettei pinnallista tunneläytymistä karttava brechtiläinen teatteri suinkaan tarkoita tunteettomuutta.
Esitykset 15.3. asti. Kuuntele myös ohjaaja Elina Hagelinin ja entisen Vantaan kaupunginjohtaja Ritva Viljasen haastattelu Teatterin politiikkaa -podcastissa,
