The Substance
Coralie Fargeat
★★★★★
Elämme yhteiskunnassa, jossa mainokset ja viihdeteollisuus tuottavat saavuttamattomissa olevia kauneusihanteita. Tiedämme nämä ihanteet mahdottomiksi ja sairaiksi, ja silti usein tiedostaen tai tiedostamatta odotamme, että me itse ja erityisesti ihailemamme henkilöt saavuttaisivat ne. Epäonnistuessamme tässä väistämättä, opimme inhoamaan niin itseämme kuin muitakin. Tähän kipupisteeseen iskee The Substance.
1990-luvulla uransa huipulla ollut Demi Moore tunnetaan näytelijänä, jonka kauneus on merkittävä osa hänen menestystään. Luonnon, vimmaisen rehkimisen, lääketieteen sekä kirurgian avustama Moore näyttää 60-vuotiaana hyvin erilaiselta, kuin mitä 60-vuotiailta on totuttu odottamaan. Hän kuitenkin on 60 ja unelmatehtaan näkökulmasta ohittanut parasta ennen -päivänsä jo vuosikymmeniä sitten. Elokuvassa Moore näyttelee ikääntyvää – tosin vasta 50 vuotta täyttävää – näyttelijä Elisabeth Sparklea, joka myöskin on urallaan tukeutunut ulkonäköönsä ja myynyt yleisölle fantasiaa ikuisesta nuoruudesta. Roolisuoritus voi hyvinkin olla Mooren uran paras ja samalla se on todennäköisesti monella tavalla omakohtaisin.
Meille tuotettu inho omaa ja toisten kehollisuutta kohtaan näkyy myös siinä, kuinka ihmiset ovat valmiita turvautumaan lääketieteen saavutuksiin ja ottamaan suuriakin riskejä saavuttaakseen saavuttamattoman. Viime vuosina on kohuttu esimerkiksi alkujaan diabeteksen hoitoon tarkoitetusta Ozempic-lääkkeestä, jonka avulla kuka tahansa voi pudottaa painoaan dramaattisesti – lääke yksinkertaisesti vie käyttäjältään näläntunteen. Ozempicin menekki on niin suurta, että sen vaikutus näkyy jo lääkettä valmistavan Novo Nordisk -yhtiön kautta Tanskan kansantaloudessa. The Substancessa ollaan valmiita menemään diebeteslääkkeen käyttöä pidemmälle ja myös vaikutukset ovat dramaattisiempia. Todellisen ongelman realistisen kuvauksen sijaan käsikirjoittaja-ohjaaja Coralie Fargeat turvautuu äärimmilleen vietyyn liioitteluun, kauhuun ja huumoriin. Lopputuloksena on hyvin omituinen elokuva.
Katsoja osana ongelmaa
Äärimmäisyyksillä leikittelevä elokuva kuvaa ikuisen nuoruuden ja laihuuden tavoittelua tavalla, joka on omituisen ohella myös hyvin ristiriitainen. Lisäksi katsoja asetetaan osaksi ongelmaa. Katsojalle kerrotaan mahdottomien kauneusihanteiden saavuttamisen hinnasta ja keinotekoisuudesta, ja samalla hänen verkkokalvoja pommitetaan äärimmäisen hiotulla kehollisella kauneudella. Kerronnallinen ratkaisu tuo mieleen Quentin Tarantinon Inglourious Basterds -elokuvan loppuhuipennuksen, jossa kamera näyttää vuorotellen ilakoivia natseja elokuvateatterissa katsomassa väkivaltaista elokuvaa jenkkisotilaiden teurastamisesta ja samaan elokuvateatteriin hyökkääviä sankarillisia jenkkisotilaita ja vastarinaliikkeen taistelijoita, jotka teurastavat näitä elokuvaa katsovia natseja. Sankareille hurraava katsoja näkee itsensä peilaantumassa iljettäviin natseihin ilakoidessaan estetisoidusta ja oikeutetuksi koetusta lahtaamisesta.
The Substancen loppua kohti sekä tarinallinen että kuvallinen liioittelu muuttuu jatkuvasti pähkähullummiksi. Tyylilajien vaihtuminen ja lomittuminen tuottavat lopputuloksen, joka ei oikein putoa mihinkään valmiiseen genrelokeroon. Äärimmäisen kehollinen ja verinen kauhu tuo mieleen kenties David Cronenbergin kuvaston. Käänteiden omituisuus puolestaan muistuttaa enemmän Being John Malkovich -elokuvasta vaikka tarinallista yhteyttä elokuvilla ei olekaan.
The Substancea on epäilemättä helppo vihata ja sen voi ihan ymmärrettävästi kokea myös merkityksettömäksi sekoiluksi, mutta se saattaa myös olla mestariteos.
Ensi-esitys Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla. Ensi-ilta 27.9.
