Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelman, Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona toteutettu Tiikeriooppera sukeltaa 1960- ja 70-lukujen taitteen vasemmistolaiseen teatterikoulumailmaan. Sara Koirasen kirjoittamassa ja Bálint Barcsain ohjaamassa näytelmässä nykyajan teatterikokelaat sukeltavat siis yli 50 vuotta sitten samassa elämänvaiheessa olleiden edeltäjiensä saappaisiin ja nahkoihin.
Kuvatun ajan ilmapiirissä oli poliittisella laululiikkellä erityisen vahva asema. Siihen sopi hyvin, että Tiikeriooppera alkaa koko emsemblen yhdessä esittämällä laululla, joka kertoo vasemmiston jakaumisen kulminaatiopisteestä – vuoden 1968 Prahan kevään ihmiskasvoisen sosialismin sortumisesta Neuvostoliiton miehitykseen. Stemmalaulusta huolimatta siinä ei kuulu ajan hengen manifestoiva poljento, vaan enemmän nykyhetkestä taaksepäin katsova surumielinen ymmärrys.
Muissakin Vertti Korkin sävellyksissä ja Koirasen sanoituksissa soi sama klangi. Esimerkiksi KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti -ivaelmaan viittaavassa kappaleessa lauletaan koskettavan sovinnollisesti kuinka Porvari itkee salaa/ Koska ääneen ei voi itkeä/ Ja minä itken hänen kanssaan / jos hän haluaa. Samaa yksilöllisyyttä tunnustavan laajennetun solidaarisuuden henkeä huokuvat myös illan finaalin sattuvat rivit: Tämä on ehdotus uudeksi lauluksi / Keksi sinä mitä tässä lauletaan / Se voi olla kaikille eri / Mutta yhteinen.
Samassa hengessä näemme esityksen kohtauksissa omia teitään etsivien yksilöiden joukon, jossa kaikilla on oma suhteensa yhdenmukaisuuden paineeseen. Siinä missä Sisko (Ilona Karppelin) joutuu epäsuosioon, kun ei jaa kaikkein kärkevimpiä tulkintoja Mannerheimin fasistisuudesta, porvaritaustainen Irma (Saara Mänttäri) pärjää paremmin feikkamaalla poliittisuutensa. Martti (Väinö Lehtinen) puolestaan murehtii hyvänä pitämänsä opettajan savustamista ulos koulusta.
Säröjä ideologiaan tuottaa myös Velin (Vincent Kinnunen) ja Leena (Sonja Arffman) silmiä avannut – ja ilmeisesti muille raportoimatta jäävä – pettymys Neuvostoliiton arkeen Leningradissa.
Nykynäkökulmaista kiilaa menneeseen lyö erityisesti kohtaus, jossa ideologisesti ahdasmieliset opettajat ja opiskelijatoverit tuomitsevat kahden naisopiskelijan (Mänttäri ja Heidi Finnberg) seurustelusuhteen. Pirkko Saision elämänkerrassaan kertoman tapauksen päälle kirjoitettu kohtaus näyttää osoittavan, miten tiedostaminen on ainakin seksuaalisen vapauden suhteen hypännyt pari porrasta pidemmälle.
TTT:n Kellariteatterin näyttämö on isolle ensemblelle ja näytelmän runsaille vaihdoille ahdas, mikä tuottaa esitykseen rytmisiä haasteita. Kokonaisuuden kasassa pitämistä eivät helpota myöskään lavasteiden, rekvisiitan ja animaatioiden tyylillinen moninaisuus. Näitä pulmia kuitenkin kompensoi tekijöiden tuoreus ja näytelmän näkökulman kiinnostavuus.
Tiikeriooppera välttää jälkiviisastelun, nostalgisoinnin ja kyynisyyden sudenkuopat. Vaikka se esittää piikkejä kollektivismin oireille ja aatteelliselle tiukkapipoisuudelle niin silloin joskus kuin tässäkin ajassa, se on pohjimmiltaan aidon idealismin puolella. Jo teatterikeskustelun kannalta olisi hienoa, jos näytelmä saisi lisäesityksiä esimerkiksi Teatterikorkeakoulun nykynurkissa.
Esitykset TTT:n Kellariteatterissa 18.4. asti