Rakkautta ja kapitalismia
Tommi Silvennoinen
Teatteri Telakalla 25.1. asti
Yleisön keskellä ringissä istuvista hahmoista yksi kertoo, että alkamassa on alkuräjähdyksen uhrien tukipiiri. Toinen lukee runoilija Rainer Maria Rilkeltä rivejä, joilla murehditaan kuinka voimme edes elää, kun meille on annettu niin vajavaiset välineet käsitellä elämää ja kuolemaa.
Näin alkaa Teatteri Telakan ”äärimmäisyyksistä syntyvä rituaalikomedia” Rakkautta ja kapitalismia. Tosin tässä esitystaiteen, tanssin ja fyysisen teatterin välimaastossa kulkevassa näytelmässä vastakkain ovat enemmän elämä ja kuolema kuin intohimo ja riisto.
Rakkaus näyttäytyy enemmän rakkauden kaipuuna, joka jää enimmäkseen tyydyttämättömäksi ihmisten kohtaamiseen liittyvien ylivoimaisten esteiden takia. Kapitalismi taas paljastuu lähinnä kinkkiseksi olosuhteeksi, jota vastaan pyristely jää laimeaksi eksistentiaalisen pääkamppailun rinnalla.
Tämähän ei ole lainkaan moite. Tuntuu kuin työryhmä olisi lähtenyt liikkeellä tietyin aatoksin, mutta antanut kaiken materiaalinsa keskellä prosessin ohjautua sinne missä liemi on sakeinta. Esimerkiksi monet Eino Santaselta, Matti Kangaskoskelta, Heidi Liehulta ja Oula Toivoselta lainatut tyylin ja sisällön suhteen vaihtelevat otteet tuntuvat palvelevan asiaansa myös Rilken määrittelemillä tahdeilla.
Näyttämöllä Antti Tiensuu ja Sofia Molin kantavat esitystä koko kehoillaan Saija Raskullan vetäytyessä vastaamaan osaltaan myös teoksen äänten ja valojen järjestyksestä.
Teoksen ohjaaja-dramaturgi Tommi Silvennoinen on aiemminkin ollut tiivistämässä massiivisia aineistoja vähäpuheiseksi fyysiseksi teatteriksi. Esimerkiksi Karamazovin veljeksissä (2023) isänsä murhasta järkyttyneet uusorvot kompuroivat koko esityksen ajan kohden elämän catwalkin takana pilkottavaa mystistä valoa. Kolme sisarta ja Tuntematon sotilas -näytelmässä (2019) puolestaan sämplattiin yhteen Väinö Linnan ja Anton Tšehovin eri tyylilajin teoksia jonkinlaisena leikkauspisteenään fyysisen repiväksi yltyvä kaiho.
Rakkautta ja kapitalismia -esityksessä eksistentiaalinen pakokauhu näyttäytyy milloin liikennevalojen merkkiäänen rytmihäiriöinä, milloin siinä, että tuoliin – saati jakkaralle – on mahdotonta istua oikein. Perjantai-ilta tuntuu kaikesta kuumottelusta huolimatta valuvan kerta toisensa jälkeen hiekkaan. Yksi hahmo ilmentää päälle kaatuvaa ahdistustaan konttaamalla lattialla hassu hattu päässään, toinen piiloutumalla mööpelin taakse ja kolmas tepastelemalla ympäriinsä kanapuku yllään.
Kun esityksen finaalissa suljetun tilan klaustrofobia avautuu hetkeksi ikkunoiden kautta todelliseen maailmaan, kanapuku saa toisenkin merkityksen. Mutta toden totta, kaiken olevaisen horjuessa tuntuu nöyryyttäminen työelämässä sittenkin toissijaiselta. Sillä olemassaolon kysymystä ei ratkaista vain kuolinvuoteella potien eikä lausumalla näyttämöllä Hamletin monologia. Eksistentiaalinen tikari lävistää arjen estradit siinä missä onnen hetket ja syvimmät takaiskutkin.
Rakkautta ja kapitalismia on muodoltaan avantgardista teatteria, joka lohdullisen komediallista elementeistään huolimatta on pohjimmiltaan kuolemanvakavaa.
