Maaginen Pedro Almodóvar teki tyylikkään retrohenkisen elokuvan – kuin tanssien 1960-luvun ranskalaisen uuden aallon harjalla.

 

Värit ja sommittelu ovat viimeisen päälle upeita. Maestrolle tuttuun tyyliin punainen väri heijastaa rakkauden voimaa, vaikka joskus tilanne on käänteinen: Julieta on pukeutunut punaiseen saadessaan kuulla rakkauden loitonneen.

 

Nuorta Julietaa esittävä suloinen Adriana Ugarte on suomalaisillekin jo tuttu espanjalaisista saippuasarjoista (Ommelten välinen aika). Nyt hänen roolihahmonsa on vaikean valinnan äärellä: onko oikein vaatia itselleen mies, tyttären rakas isä, mutta joka on kuin merille pakeneva Odysseus. Edes tämän tatuointi ei ole yksiselitteinen.

 

Vanhempana Julieta (Emma Suarez) rakastaa, kärsii, muttei todellakaan unhoita. Hänen ihana italialainen miesystävänsä Gentile eli ”hellä” edustaa vahvan naisen – ehkä tiedostamattaan – kaipaamaa keveyttä ja rauhaa.

 

Yhdessä elokuvan huippukohdista jo tästä maailmasta loittoneva, muistisairas vanha äiti havahtuu hetkeksi näyttämään mikä on tärkeää: lapsi viaton. Tämä kaunis kohtaus on juuri sitä maagista realismia, jota tarvitaan, kun arjen raskautta voi lievittä vain elokuvan taikapöly.

 

Alberto Iglesiaksen latautunut ja eroottisesti jatsahtava musiikki kelpaa soitettavaksi millä vaan kynttiläillallisilla, joilla suo rakkauden liekin loistavan.