Vuonna 2012 ilmestynyt Mediayhteiskunta-teos piirsi kuvan yhteiskunnan mediariippuuvuudesta. Dataa on virrannut paljon verkkokaapeleissa tämän jälkeen – arvioiden mukaan 90 prosenttia kaikesta siitä on luotu viimeisen parin vuoden aikana. Mediasisältöjen digitalisoituminen ja määrä ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Jokainen älypuhelimen ja sosiaalisen median tilin omistava ihminen on käytännössä digitaalisen sisällön tuottaja ja niiden kuluttaja.
Kun Mediayhteiskunta-teosta lähdettiin päivittämään, sen tekijät, professorit Janne Seppänen ja Esa Väliverronen, joutuivat kirjoittamaan lähes kaiken uusiksi. Ja lisäämään nimen perään alaotsikon ”viestintä ja valta huomiotaloudessa”. Teos ilmestyi marraskuussa.
Datamäärien kasvun huomioon ottaen on paradoksaalista, että internet on tilana “kutistunut” viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vietämme suurimman osan ajastamme rajatuilla alustoilla ja sivustoilla, emmekä surffaile vapaina kuten ennen. Erityisesti sosiaalisen median palvelut haluavat pitää käyttäjät omien palveluidensa sisällä. Syynä on huomiotalous: media-alustat ja niiden käyttäjät kilpailevat huomiosta, josta kerättävä käyttäjädata taas on mahdollista jalostaa myytäväksi tuotteeksi.
Kirja tarkastelee näitä ympäristöjä mediatutkimuksen näkökulmasta. Siinä sisältöjen rinnalle nostetaan vähintään yhtä merkittäväksi tekijäksi viestimet, kuten laitteet ja alustat, joissa sisältöjä luodaan ja kulutetaan. Keskiöön nousevat tällöin vallan uudet muodot, kuten alustakapitalismi, algoritmit sekä koukuttavuuteen pyrkivä suunnittelu.
Vielä kymmenen vuotta sitten sosiaalisen median alustoista kirjoitettiin ylistävään sävyyn. Ne nähtiin hauskoina ja demokraattisina tiloina, jotka toivat yhteen vanhoja luokkakavereita ja kaatoivat diktatuureja. Optimismi on vaihtunut kysymykseen, pitäisikö näitä alustoja pikemminkin kieltää, koska ne muodostavat alustan vakoilulle, vihapuheelle, valeuutisille ja propagandalle. Ne myös kytkeytyvät entistä kovemmin poliittiseen ja taloudelliseen valtaan.
Kirjan loppupuolella huomio siirtyy mediasisältöihin. Journalistisen median portinvartijuuden rinnalle on noussut alustoja, algoritmeja ja influenssereita. Tämä on laajentanut sisältöjen monipuolisuutta. Samalla viestinnästä on tullut yhä enemmän vaikuttajaviestintää ja rajat journalististen ja kaupallisten sisältöjen välillä ovat hämärtyneet.
Mediayhteiskunta – viestintä ja valta huomiotaloudessa -kirjalta olisi voinut toivoa vielä vahvempaa näkökulmaa median ympäristövaikutuksiin näin ilmastokriisin ja luontokadon aikana. Striimaaminen, tekoäly ja ylipäätänsä digitaalisen median kulutus todetaan ekologisesti haitallisiksi, mutta sen toteamisesta jatketaan heti muihin aiheisiin. Mahdollisuus yhdistää huomiotalouden toimintalogiikka mediaympäristöjen materiaalisiin vaikutuksiin, kuten kaivos- ja energiateollisuuteen, jätettiin nyt käyttämättä. Siinäpä kuitenkin näkökulmaa seuraavaan teokseen. Kokonaisuudessaan kirja tarjoaa kuitenkin selkeän ja kompaktin mutta kattavan näkökulman 2020-luvun mediayhteiskuntaan.
Janne Seppänen & Esa Väliverronen: Mediayhteiskunta — Viestintä ja valta huomiotaloudessa
Vastapaino 2024, 333 s.
