Tietokoneen keksimisen jälkeen ihmisen ja tekoälyn välistä suhdetta on tutkittu, pohdittu ja spekuloitu yli puolen vuosisadan ajan scifissä. Tieteistarinoissa on korostunut usein uhka- ja dystopiakuvat uuden teknologian tuomasta tulevaisuudesta. Tunnetuimpia näistä lienevät Arthur C. Clarken kirja 2001 avaruusseikkailu ja siitä tehty Stanley Kubrickin filmatisointi. Myös Terminaattori ja Matrix -sarjojen elokuvat ovat rakentaneet omaa kuvastoaan ihmistä alistavasta tekoälystä. 

Tekoälyä on kuitenkin mahdollista ajatella muutenkin kuin mustavalkoisena eksistentiaalisena kysymyksenä. Esimerkiksi Spike Jonzen elokuvassa Her kuvataan ihmispäähenkilön rakastumista tekoälyyn. Tekoälyyn liittyvää keskustelua voi siis yhtälailla lähestyä kokemuksellisuuteen ja maailmallisuuteen nojaavasta tematiikasta.

Tähän puoleen kallistuu myös puolalaisen tieteiskirjailija Stanislaw Lemin tunnetuin teos, Solaris,  joka ei suoraan kerro tekoälystä vaan ihmisen ensimmäisestä kontaktista maan ulkopuoliseen elämään. Kirjan suuri teema on käsitellä ihmisen ja ei-ihmisen välistä suhdetta. Tarinassa ihmiskunta on löytänyt avaruudesta valtameriplaneetta Solariksen, jolla on oma tietoisuutensa. Siinä planeetta luo yhteyttä sitä kiertävällä avaruusasemalla oleviin tutkijoihin luomalla sinne erilaisia ruumiillistumia heidän alitajunnastaan. Kirjan päähenkilönä oleva psykologi Kris Kelvin saa luokseen edesmenneen vaimonsa Hareyn, josta ei pääse eroon edes viskaamalla tätä avaruuden tyhjyyteen.

Turun kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä esitettävä Ona Korpirannan ohjaama

Solaris käsittelee ihmisen luonto- ja teknologiasuhdetta raikkaalla tavalla. Korpirannan ohjauksen voi nähdä posthumanistisena esityksenä, jossa korostuu eri lajia olevien toimijoiden väliset suhteet, niiden omat subjektiiviset kokemusmaailmat ja ihmiskeskeisyydestä irtautuminen. Tämä tarkastelu mahdollistaa myös kiintopisteen siirtämisen ulottumaan ei-orgaanisiin toimijoihin, kuten tekoälyyn. Solariksen haparoiden kehittyvät ja yhä todentuntuisemmiksi käyvät kommunikaatioyritykset toimivat metaforana koneoppivien kielimallien kehitykseen sekä jatkuvasti realistisemmalta tuntuvan tekoälyn kykyihin. Teos herättää kysymyksiä siitä, onko ihmisen mahdollista tuntea rakkautta tai jopa himoa ei-inhimilliseen olioon.

Päällimmäisimpänä esityksestä jää mieleen esteettisesti upea retroiluun nojaava lavastus, joka tekee kunniaa vuonna 1972 ilmestyneelle neuvosto-ohjaaja Andrei Tarkovskin scifi-klassikolle. Kaupunginteatterin viisi vuotta sitten valmistunut remontti, jonka yhteydessä esitystekniikkaa päivitettiin, mahdollisti monta lavalla nähtyä asiaa.

Ensimmäinen asia, johon Solariksen tarinan tietävä katsoja kiinnittää huomiota, on henkilöhahmojen sukupuolten vaihtaminen päittäin. Näytelmässä Kris Kelviniä esittää Sara Paasikoski ja Hareytä eli Raytä Markus Ilkka Uolevi. Vaihdos ei ole ainoastaan kosmeettinen, vaan sen myötä syntyy mahdollisuus käsitellä myös miehisyyteen usein liitettäviä toksisia käyttäytymismalleja ja tunnetaitojen puutteellisuutta. Miehisyyttä ei kuitenkaan puristeta minkään feministisen lihamyllyn läpi, vaan itsereflektiolle ja oppimiselle annetaan tilaa ja aikaa.

Solaris on visuaalisesti kaunista ja omaperäistä teatteria, jossa Lemin alkuperäisteosta tulkitaan raikkaalla otteella. Vaikka aihetta – ihmisyys osana eri elämänmuotojen kirjoa – olisi turvallista lähestyä klassisista näkökulmista käsin, onnistutaan Turussa puristamaan teemasta irti aivan uuden makuista mehua. 

Esitykset Turun kaupunginteatterissa 28.11. asti.

Voima kävi katsomassa myös Solariksen toista sovitusta Vilnassa. Arvio esityksestä on luettavissa täältä.