Vippi-ihmisiä
Silja Liukkonen
Otava 2021, 252 s.
Holia, piriä, budia, mämmiä, ryynejä, joskus deelejä ja jopa tehdastupakkaakin. Koko komeus rahoitetaan pikavipeillä, pornografisilla webcam-esiintymisillä ja fattamasseilla. Tällä reseptillä paletti pysyy kasassa juuri niin kauan kuin se pysyy kasassa.
Minäkertojana toimii noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka päihteily on jatkunut jo reilun vuosikymmenen ajan. Hän hakee ennemminkin kosketuspintaa muuhun ihmiskuntaan kuin siitä irtautumista, mutta kuten usein käy, tulos on päinvastainen kuin toivotaan.
Useimmiten pahimmin marinoitujen aivojen tajunnanvirrat tarjoavat mielenkiintoisimpia näkökulmia ja mielipiteitä kaikkeen, mitä ”normoloituneiden” ihmisten usein kyseenalaistamattomaan maailmankuvaan kuuluu.
Silja Liukkosen (s. 1989) esikoisromaanin keskeisimmiksi teemoiksi nousevat näköalattomuus ja syrjäytyneisyys. Teemojen kautta Liukkonen tuleekin kirjoittaneeksi, kenties tahattomasti, kokonaisen sukupolven äänellä, sillä etenkin laman lapsille tämänkaltainen päämäärätön heittelehtiminen on edelleenkin ikävän yleistä ja ajankohtaista.
Vippi-ihmisiä on häkellyttävän oivaltava tragikoominen katsaus sellaisten ihmisten elämäntapoihin, ongelmiin ja arkiaskareisiin, joiden katsekontaktia useimmat pyrkivät vastaan tullessaan välttämään.