Neljä pientä aikuista kertoo polyamorisista suhteista ja niiden kautta hyvin paljon muustakin. Selma Vilhunen osoittaa jälleen osaavansa tuottaa draamaa, jossa jännitteet eivät synny hyvän ja pahan eeppisestä taistelusta, vaan hyvää tarkoittavien ihmisten pinnistelystä sovittaa omat tunteensa muiden tunteisiin. Formaatteja pakenevassa elokuvassa katsoja pääsee koko ajan hiihtämään avamaatonta latua ilman, että mikään juonen mutka on ennalta arvattavissa.

Elokuvallisesti arjen tunnistettava kudelma syntyy pienistä ja merkityksellisistä yksityiskohdista. Pariskunnan katsoessa etäältä toisiaan Helsingin kaupunkiympäristötalon kirkollisten holvikaarien alla, kuvaan tulee niin maallisia kuin pyhiäkin merkityksiä. Kun salarakkaat halaavat eteisessä, rapusta kuuluu arkisia ja samalla ulkomaailman uhasta muistuttavia kolinoita. Vessarealismi taas muistuttaa surun kehollisuudesta.

Eniten elokuvassa sykähdyttää sen realistinen, mutta silti vilpittömän toiveikas ihmiskuva. Vilhusen henkilöt ajautuvat toinen toistaan kiusallisempien tilanteiden äärelle tavalla, joka vaivaannuttumisen sijaan vapauttaa katsojan pohtimaan omaa sovinnaisuuttaan. Kaikki näyttelijät tekevät loistavaa työtä. Erityisesti Alma Pöystin kyky ilmentää sisällään vellovia ristiriitaisia tunteita on järisyttävän riipaisevaa. Tämän koskettavan elokuvan haluissa ja riidoissa on runollista rosoa.