Lukuaika: 2 minuuttia

Patrick Radden Keefe peilaa todellisten tarinoiden kautta Pohjois-Irlannin traumaattista lähihistoriaa

Patrick Radden Keefe. Kuva: Philip Montgomery

Vuosina 1968–2001 Pohjois-Irlannissa lasketaan kuolleen poliittisen väkivallan uhreina yli 3 500 henkeä. Vammautuneiden ja traumatisoituneiden luku on tietenkin paljon suurempi. Konfliktin historia juontaa juurensa Irlannin tasavallan itsenäistymiseen vuonna 1923. Silloin Ulsterin alueen kuusi pohjoisinta kreivikuntaa jäivät osaksi Britanniaa vastoin niiden alueella vähemmistönä olleiden katolisten pyrkimyksiä.

Etenkin Belfastissa liki sisällissodaksi kärjistyneissä väkivallanteoissa rintamajaot jäsentyivät monimutkaisesti.  Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA kävi aseellista taisteluaan protestanttisia lojalisteja ja miehittäjänä pitämäänsä Britanniaa vastaan. Samalla se jakaantui itse keskenään kärhämöiviin porukoihin ja syyllistyi omavaltaisiin kidutuksiin ja murhiin pettureiksi epäilemiään kohtaan.

Britannian hallinto ja poliisi puolestaan syyllistyivät peitellyissä toimissaan sumeilemattomaan väkivaltaan ja muihin oikeusloukkauksiin. Samalla niiden taholta melko systemaattisesti hyväksyttiin protestanttisten äärijärjestöjen harjoittama terrori.

New Yorkerin toimittaja Patrick Radden Keefe käy tuoreessa teoksessaan läpi tätä Pohjois-Irlannin synkkää lähihistoriaa valtavaan tutkimus- ja haastatteluaineistoon nojautuen. Sen punaisena lankana kulkee IRA:n tekemä kymmenen lapsen yksinhuoltajaäidin kaappaus ja murha.

Ilmiantajaksi väitetyn Jean McConvillen perheen tarinaa selvittäessään Keefe tulee avanneeksi muun muassa muassa Lontoon vuoden 1973 pommiattentaatista vastuussa olleiden Dolours ja Marian Pricen, monia muita IRA:n kenttäoperaatioita toteuttaneen Brendan Hughesin sekä IRA:n edustuksellisen politiikan kentälle Sinn Féinin pitkäaikaisena puheenjohtajana vieneen Gerry Adamsin henkilötarinnat. Käsitellyksi tulee myös se, miten Brittien Pohjois-Irlannin operaatioista osaltaan vastannut Frank Kitson hyödynsi tässä työssään siirtomaa-ajan Keniassa omaksumiaan kyseenalaisia taktiikoita ja toimintatapoja.

Älä sano mitään on erinomaisen selkeä yleisesitys sangen monimutkaisesta kokonaisuudesta. Sen erityinen ansio on yhtäältä poliittiseen väkivaltaan ryhtyneiden idealististen ja välineellisten vaikuttimien uskottava ja moralisoimaton kuvaaminen, toisaalta terrorismista yksilöille itselleen ja koko yhteisölle maksettavaksi lankeavan raskaan hinnan osoittaminen.

Poliitiikan yleisten lainalaisuuksien tunnistamisen kannalta arvokkaita ovat myös teoksen avaamat näkymät siihen, miten kyynisesti aktivistien ja sivullisten kärsimykseen suhtautuivat Gerry Adamsin ja Margaret Thatcherin kaltaiset pelintekijät. Toisaalta tärkeä on myös Keefan havainto siitä, miten väkivaltaisen koston kierteen katkaiseminen oli lopulta mahdollista poliitikkona taitavan Adamsin kieltäessä julkisuudessa oman taustansa ja lopulta rymistellessä kaikkensa antaneiden aktivistien yli.

Perusteellisen tutkivan työn ohella Älä sano mitään on dramaturgisesti kuin parhaan luokan dekkari, jossa jännitys säilyy viimeiseen lukuun asti.

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään
Gummerus 2022, 551 s., kännös Maija Heikinheimo