Cannesissa palkittu Óliver Laxen ohjaama Sirāt on sijoittuvinaan eteläisen Marokon aavikoille ja vuorille ja alkavan sisällissodan keskelle, mutta samalla tämä kaikki on metaforaa laajemmin tästä ajasta ja sen kapenevista vapauden tiloista.

Elokuva alkaa verkkaisella kuvauksella siitä, miten keskelle ei mitään pystytetään rave-juhlien massiivisia äänentoistolaitteita ja miten pahaa maailmaa väistelevät elämäntapakapinalliset eläytyvät Kangding Rayn hypnoottiseen musiikkiin. Pian tyylilaji muuttuu road movieksi, jossa kadonnutta täysikäistä tytärtään etsivä isä (Sergi López) liittyy pienen poikansa kanssa sotilaiden väliintuloa pakenevien nomadihippien karavaaniin. Syntyvä asetelma on kuin psykedeelinen variaatio George Millerin Mad Max: Fury Roadista (2015). Nytkin päämäärää tärkeämpää on liike ja uhkina piinaavat totalitaariset alistusvoimat ja jatkuva bensiinipula.

Kiertäviä sirkustaiteilijoita muistuttavilla tragikoomisilla matkalaisilla on kehon ja sielun yhteytensä myös Federico Fellinin La Stradan (1954) tien armoille jääneisiin Zampanoon ja Gelsomiinaan. Ja löytyvät kyydistä myös Dennis Hopperin Easy Riderin (1969) toteutumattomaksi tuomitut pienet pyrkimykset ja elämän arpajaisten kohtalokkaat äkkipysäytykset. Sirāt on visuaalisesti huikaiseva viistokuva siitä, miten vapauden haaveiden sortuessa olemme lopulta kaikki samassa junassa matkalla kohti tuntematonta.