Heidän ihanteensa murkattiin - Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa
Vieno Zlopina
☆☆☆☆
Amerikoista asti lähti suomalaissiirtolaisia tasa-arvoista sosialistista työläisten valtakuntaa rakentamaan sankoin joukoin (6000-6500 siirtolaista) Neuvosto-Karjalaan 1930-luvun molemmin puolin ’Karjalan kuumeen’ iskettyä. Mahdollisuuksia oli, kunnes tuli Stalin hirmutöineen: kuka kansanvihollisena, kuka porvarien kätyrinä, kuka nationalistina, kuka vakoojana likvidoitiin tai karkotettiin kauas Karjalasta.
97-vuotias Vieno Zlobina, nyt Virossa asuva kielitieteilijä ja yliopiston opettaja, kertoo oman perheensä, Elis ja Emma Ahokkaan, ja monen muun perheen kohtalosta eli tarinan Säde-kommuunasta, jonka kymmenkunta Kanadasta tullutta perhettä perusti Aunuksen laitamille vuonna 1925 Vienon ollessa tuolloin kuudenikäinen.
”Ei voi olla ajattelematta kohtalon ivaa – mitään ei ole jäljellä menestyneestä kommuunasta. Pellot ovat muuttuneet pensaikoiksi, ja paikka muistuttaa samaa tiheikköä, jollainen se oli kommuunan jäsenten sinne tullessa. Vain muistot ovat jäljellä, jotkut kauniita, jotkut sydäntä särkeviä.”
Karu on Vieno Zlobinan loppuyhteenveto hyvin menestyneestä yhteisöstä, joka murskattiin, rakennukset poltettiin maan tasalle ja työn raskaan raatajat tuomittiin tuhoon.
Lukija saa läheltä seurata ja iloita menestystarinaa, miten tyhjästä rakennetaan menestyvä kommuuna, missä vuosi vuodelta sadot lisääntyvät, karjanhoito kehittyy, asuinolot paranevat. Vuonna 1929, neljässä vuodessa, oli pieni joukko tehnyt viljelyskelpoiseksi soisen joutomaan ja rakentanut kolmen asuinrakennuksen lisäksi keittiörakennuksen, saunan, navetan, sikalan, tallit, rehutornin, pajan, sahan, konevajan, autotallin, kellarin, varaston kasviksille ja perunoille, riihen, myllyn, meijerin…
Tuosta menestyksestä oli tehtävä loppu. Ja se tuli muutaman vuoden päästä. Vainot alkoivat, kommuunan miehet pidätettiin, isä mukana:
”Elämäni surullisin päivä, nuo sanoin korvaamattomat kauhun hetket kaikkine synkkine yksityiskohtineen ovat pysyneet mielessäni läpi elämäni. Tunneperäisiä asioita on vaikea unohtaa.”
On ihme että tuossa murskamyllyssä Vieno selviytyi ja onnistui opinnoissaan, monen kärsimyksen ja monen karkotuspaikan kautta.
Jos Mobergin Maahanmuuttajat on kiehtovaa, laajaa, monipolvista kaunokirjoitusta Amerikan mailta, on Vieno Zlubinan teksti käänteisenä muuttotarinana napakka, lyhyt, karu dokumentti – yhtä lailla sielua liikuttava.
