Asetelmia
Tuukka Vasama, Laura Rämä ja Vihtori Rämä
Korjaamo Kulmasali
☆☆☆☆
Runoilija, näytelmäkirjailija ja dramaturgi Tuomas Timosen teos Asetelmia ja Esitystaiteen seuran siitä toteuttama näyttämöversio tukeutuu nimellään maalaustaiteen hiljaiseen perinteeseen. Elottomien luontokappaleiden ja esineiden sommitelmia on kutsuttu nimellä stilleben, hiljaiselo. Esitys kuitenkin alkaa kaoottisesti, eikä hiljaisuudesta ole tietoakaan. Esiintyjät ohjaavat yleisöä sisään toisilleen ja katsojille huudellen ja varmistellen: onko jo valmista, onko kaikilla käsiohjelmat? Vielä yksi henkilö tulossa, vähän myöhässä, joku karjaisee.
Ääneen lausutun sipulin mykkyys alkaa pian kuumottaa korvia. Se vain korostaa ihmisen ääntä, joka varmistaa kaiken viimeiseen pilkkuun saakka. Ollaan neuroottisessa tilassa, jossa luonnon laki on vääjäämätön.
Rämän ja Vasaman jesariteipatut kehot kiemurtelevat catwalkilla esitystä seuraavan yleisön silmien tasolla. He liikkuvat vaikeissa asennoissa ja puhuvat leppäkertuista ja orvokeista. Mustikoitakin tarjoillaan. Timosen runoissa toistuvat pienet ja tavalliset luonnon elementit ovat kuin saavuttamattomia aarteita hämärään vaipuvassa lokakuussa. Jokainen meistä kertaa menneisyyttään, kantaa sitä mukanaan, toiset tekevät tiliä elämästään perusteellisestikin. Toiset taittuvat taakkansa alla. On kuin esitys kysyisi: haluaako ihminen rakentaa itsestään luomakunnan monumentin? Olemmeko asetelmissamme yhdenvertaisia esineiden, vihannesten ja hedelmien kanssa?
Timosen niukan, surumielistä ironiaa vilkkuvan tekstin kautta piirtyy esiin epätoivoinen, elämänsä käsijarrua riuhtova virkamies, joka ei vimmastaan huolimatta saa vauhtia kohdalleen. Halua olisi, sillä virkamies huutaa hätäänsä, pyrkii kohti rakastettuaan, mutta ei tiedä miten sinne pääsee. Virkamies ei ole tuntenut janoa moneen vuoteen, ja nyt hän juo, kolmatta lasillistaan jo. Elämänjano on siis tallella.
Asetelmia näyttää nykyihmisen kiihkeän halun olla osa luontoa, mutta samalla sipulin kasvuvoima pelottaa. Syytä toki onkin: jos ihminen käpertyy sipuliksi, hän voi tehdä sisuksistaan yllättäviä löytöjä. Itkuherkät availevat kuoria varovasti. John Coltranen ja Verneri Pohjolan oivallisen jazz-musiikin tahdittama esitys sykkii pienen ihmisen pulssissa ja nakuttaa sillä tajuntaamme. Luonto voi olla uhkaavakin, mutta sitä ei tarvitse kesyttää saati vaientaa.
