Suomen presidenttinä vuosina 1956–1982 toiminut Urho Kekkonen oli taitava poliitikko, joka kylmän sodan jännitteiden keskellä onnistui tekemään itsestään liki korvaamattoman suomalaiselle poliittiselle eliitille ja siinä sivussa äänestäjille. Nykyisin hänet muistetaan Neuvostoliiton kanssa tehdystä faustisesta sopimuksesta, jolla Suomi sai YYA-vakuudet rauhaan ja idänkaupan runsaat tuotot. Samalla kuitenkin suomalainen yhteiskunta sairastui itsesensuuriin ja edustuksellinen demokratia jähmettyi vallan linnakkeeksi.
Juuri tästä kertoo Musiikkiteatterin Kapsäkissä esitettävä Sirpa Kähkösen kirjoittama, Taru Mäkelän ohjaama ja Reetta Ristimäen konseptoima UKK – karnevalistinen musiikkinäytelmä.
Saman tekijätrion parin vuoden takainen Brechtiä jokanaiselle sijoittui saksalaisen teatterinuudistajan yhdessä perheensä ja rakastajattariensa kanssa Suomessa viettämään lyhyeen pakolaisaikaan 1940-luvun alussa. Kun Brecht-näytelmässä piruiltiin miesneromyytille ja tutkittiin samalla suomalaisen vasemmistolaisuuden historiaa, aika lailla samalla ladulla ollaan nytkin.
Vuodenvaihteeseen 1972–1973 sijoittuvan näytelmän kertojana on aikansa ikoniseen kuosiin pukeutunut lottotyttö (Ristimäki) joka jo avauksessa kaataa yleisön niskaan Zavidovo-vuodot, Suomen keikkumisen lännen (EEC) ja idän (SEV) välillä sekä käynnissä olevan puuhailun valita Kekkonen presidentiksi vaalien sijaan poikkeuslailla.
UKK (Juha Pulli) itse on kondomihattuun pukeutunut jo hiukan hömelö tapahtumien keskipiste, joka energiakriisin tuottamien sähkökatkojen keskellä tuhlaa omaa energiaansa perintöprinssinsä Ahti Karjalaisen (Paavo Kerosuo) simputtamisen ohella olemalla kateellinen yleisön suosiosta kahvimainoksen Paula-tytölle. Mutkikkaiden juonenkäänteiden keskellä lavalle pyörähtelevät muun muassa neukkuvallan ja talouselämän punaiset ja harmaat eminenssit, reuman runtelema Sylvi Kekkonen (Ristimäki), Tamminiemen vaikutusvaltainen keittäjä (Hanna Vahtikari) ja sekä Kekkosen naissuhteita laajemminkin edustava karikatyyrihahmo Kirjolohi (Vahtikari).
Vanhoista traumoista Kekkosen tajuntaan punkevat myös Neuvostoliiton hyljeksimä oikeistodemari Väinö Tanner sekä Kekkosen sisällissodan aikana johtaman teloituskomppanian luoteihin kuollut punikki.
Esityksessä tavaraa on paljon, mikä vaikeuttaa draaman kiteytymistä. Tätä kuitenkin mainiosti kompensoi Kähkösen tekstin terävyys, Mäkelän dynaaminen ohjaus ja koko ensemblen sisäistämä kabareemeininki, jota Niko Kumpuvaaran ja Aili Järvelän säveltämän ja edellisen ja yhdessä Jusu Berghällin ja Sara Puljulan esittämä musiikki sattuvasti potkii eteenpäin.
UKK käy pikakurssista poliittisen aikaan, jossa tunnelmat tähän päivään nähden ovat kuin suoraan Liisa Ihmemaassa -klassikosta. Esitys ei silti rienaa ihmisiä, vaan patsaita – ja tekee sen pitäen katseen tarkasti yliaikaisessa kysymyksessä siitä, mitä lopulta ovat poliittinen valta ja demokratia.
Yhteiskunnallisista jännitteistä kiinnostuneen kannattaa UKK:n ohella huomioida myös Aino Pennasen kirjoittama ja Riikka Oksasen & Espoon teatteriin ohjaama Minna Craucher, joka kertoo vastaavalla musiikkiteatterin intensiteetillä väärän henkilöllisyyden turvin yhteiskunnan reunoilta 1930-luvun seurapiireihin ja sittemmin äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen vaikuttajaksi päätyneen opportunistin tarinan.
Jos joskus politiikka uhkasi pysähtyä linnoitusmuureihin, tänään sitä seisottaa yleinen neuvottomuus. Teatteri on taiteenlaji, jossa kokemus syntyy esittäjien ja katsojien yhteisesti jakamassa tietyssä ajassa ja paikassa. Siksi aina kun siellä puhutaan historiasta, puhutaan myös tästä päivästä. Poliittisia aiheita se koskee erityisen vahvasti.
UKK:n esitykset Musiikkiteatteri Kapsäkissä 15.2. asti. Minna Craucherin esitykset & Espoon teatterissa 14.12. asti.
