Manaaja - Uskon merkki
David Gordon Green
Teattereissa nyt
★
Angloamerikkalaiset valtavirran kauhuelokuvat ovat vuosituhannen vaihteen jälkeen huonontuneet vuosi vuodelta muutamaa helmeä lukuunottamatta. Underground-puolelta toki löytyy aina hifistelijöiden lempielokuvia vuosiluvusta riippumatta, mutta suuren yleisön tavoittavia kauhuelokuvia, hyviä sellaisia, on ilmestynyt 1990-luvun jälkeen vain harvakseltaan.
Kauhun kulta-aikaa klassikkoineen elettiin 1970–80-luvulla. Aikakauden hidastempoinen kerrontatyyli sai katsojan odottamaan seuraavaa vihjettä yliluonnollisen voiman olemassaolosta, epäilemään jokaista lattian narahdusta. Katsoja pysyy kauhun kylmässä kourassa koko elokuvan ajan. Teknisten efektien puute vahvistaa kokemusta siitä, että taustalla tapahtuu paljon muuta kuin mitä katsojalle näytetään.
Vaikka kaikki ennen 2000-lukua tehdyt kauhuelokuvat eivät suinkaan olleet menestyksekkäitä tai edes kovin hyviä, niissä on kuitenkin tunnelma, jollaista ei ole kyetty luomaan enää pitkään aikaan. Kauhugenre on lopettanut uusiutumisen ja jäänyt katsojaa aliarvioivalle tasolle.
Jatko-osien jatko-osia, liian pitkälle vietyjä juonia, ylenpalttisen nopeita leikkauksia, tunteelliseksi tarkoitettuja mutta lähinnä koomisia kohtauksia, joille ei voi muuta kuin nauraa, uskomattoman huonoa näyttelijäntyötä, joka johtuu osin uskomattoman huonosta ohjaajantyöstä, ja lista jatkuu. Elokuvat ovat yhtä kliseetä täynnä olevia muovisia, liukuhihnalta tulleita vaahtomuovikikkareita, joita suolletaan valkokankaalta kauhun ystävien verkkokalvoille vuodesta toiseen.
Missä ovat tuoreet elokuvataiteen passionhedelmät kauhun kentällä?
Stephen Kingin kirjaan Se pohjautuvasta, samannimisestä vuoden 1990 elokuvasta vuonna 2017 tehty uusintaversio on laadukkain 2000-luvun jälkeen tehty kauhuelokuva. Se onnistuu kaikessa, missä muut viime vuosien kauhuelokuvat eivät ole onnistuneet. Ohjaaja Andy Muschietti on rakentanut päähenkilöiden välille ainutlaatuisen dynamiikan, joka muistuttaa Stand by Me – Viimeinen kesä -elokuvan kärkinelikkoa. Alkuperäinen Se on mielenkiintoinen 1990-luvun kauhuelokuva, vaikkakin lattea eikä aina sulavin käsikirjoitukseltaan. Uudempi versio oli terävöitynyt dialogista estetiikkaan. Tämänkaltaisia uudelleenfilmatisointeja lisää!
Lokakuun alussa elokuvateattereihin tullut Manaaja – Uskon merkki on täysi vastakohta Muschiettin Se-elokuvalle. David Gordon Greenin ohjaama jatko-osa huikealle Manaaja-klassikolle on loukkaus alkuperäisestä elokuvasta pitäneitä kohtaan. Ensimmäisessä Manaajassa demoni riivaa nuoren tytön, joka sekoaa ja alkaa käyttäytyä rienaavasti. Äiti huolestuu, paikallista katolista kirkkoa vandalisoidaan ja pappi suorittaa manausrituaalin pelastaakseen tytön demonilta. Uudessa jatko-osassa demonin riivaamia tyttöjä on kaksin kappalein. Kaksi riivattua tuo elokuvaan vain vielä tylsemmän sivujuonen varsinaisen juonen kylkeen. Lisäksi mukaan on saatu ympättyä kristinuskoon nojaavaa opetusta hyvyydestä ja pahuudesta.
Kukaan ei varmasti odottanut tältä Manaajan jatko-osien jatko-osalta kovin paljon, mutta silti oli yllätys, kuinka luokattoman hirveää kuraa on tuotettu. Elokuvan alku antoi pientä toivonkipinää siitä, että luvassa voisi olla edes kädenlämpöinen B-luokan elokuva. Heti kun yliluonnolliset digitehostetut tapahtumat alkoivat ja juonta alettiin pikakelata, toivon rippeet karisivat.
Elokuva on kelpo esimerkki kaikesta, mikä nykykauhussa on pielessä. Genren tekijöiden pitäisi luottaa siihen, että myös kauhuelokuvien ystävät arvostavat hidasta, huolellista tarinanrakentelua, eikä jättää teoksia puolivalmiiksi.