Sarjakuvista valkokankaalle ponnistaneet supersankarit kasvoivat 2010-luvulla Hollywoodin tuottoisimmaksi genreksi. Reilun vuosikymmenen aikana katsojat ovat tottuneet siihen, että sopivat lisävoimat saatuaan ihminen kykenee lentämään ja sille päälle sattuessaan vaikka juoksemaan läpi kivitalosta. Siinä, missä ihmeet on mahdollista näyttää elokuvissa tietokoneavusteisesti, livetilanteessa ollaan inhimillisten voimien ja mielikuvituksen varassa.

Kenties ilmiselvin tapa siirtää supersankarit teatterin lavalle on nykysirkus. Superiksi nimetyltä Hurjaruuthin Talvisirkukselta odottaa paljon: nyt nähtäisiin yli-inhimillisiin suorituksiin kykenevien sirkustaiteilijoiden lihallistamia todellisia superhenkilöitä. Lentämistä, kiipeilyä, huikeita loikkia, ehkä jotain ihan totaalisen kreisiä!

Sanna Silvennoisen ohjaama ja yhdessä Johanna Keinäsen kanssa käsikirjoittama Super on sinänsä taattua Talvisirkus-laatua. Mukana on viime vuosiin verrattuna paljon uusia numeroita: Guzalnur Uqkun kynttelikköakrobatia ja hiuksistaan(!) korkeuksissa roikkuva ja samalla notkeasti tanssiva Yuridia Ortega ovat taatusti joutuneet taitojensa koulimisen lisäksi koettelemaan kivun rajoja. Myös Eetu Rannan ruoskataiturointi on tuore lisäys, ja uutena elementtinä lavalla nähdään lisäksi Mirkka Nyrhisen ihanasti toteutetut pulut, nuo kaupungin kurnuttavat ja kakkivat häiriköt. Pakko silti sanoa, että esitys ei täytä luomiaan odotuksia. Superversumin sankarit olisivat saaneet olla häikäisevämpiä.

Vika ei missään nimessä ole esiintyjissä, vaan pikemminkin elementeissä, jotka eivät nosta heitä ansaitsemiinsa korkeuksiin.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Sirkusesityksen taustatarinalta ei pidä odottaa täydellistä draamaa, mutta Superissa ei oikein ole osattu päättää, mihin keskittyä. Supersankaritarinat ovat lähtökohtaisesti todella simppeleitä: oikeamielinen, mutta altavastaajan asemasta ponnistava sankari ylittää itsensä ja pelastaa päivän, kaupungin, maailman ja universumin. Hurjaruuthin esityksessä koetetaan vangita kiusallista Häiveaavetta, epäselväksi jää vain miksi. Konna tietenkin tarvitaan ja Häiveaave on toteutettu kekseliäästi spottivalolla ja Joni Pakasen illuusioilla. Aaveen tarina jää kuitenkin puolitiehen ja pian ryhdytään seuraamaan Atomi-Antonian (Antonia Ortiz Myllylahti) ajanhallintaharjoituksia. Itämaisista kamppailulajeista ammentavat liikkeet toki sopivat aiheeseen, ja nuori Antonia on 9-vuotiaan katsojan suosikki, mutta miksi aikaa pitikään hallita? Jotenkin se liittyy siihen, että Kipinä-Gabyn, klovneriasta suvereenisti vastaavan Gaby Muñozin, pitää löytää oma supervoimansa – jonka avulla hän lopulta saavuttaa sovinnon pulujen kanssa.

Käsikirjoituksen huithapelius varmasti vielä menisi, jos musiikki loisi jännitettä. Niko Votkinin, Einari Stylmanin ja Tapani Variksen Ninja Beat -yhtye vetää kyllä kivasti, mutta äänimaisema ei ole missään suhteessa esityksen numeroihin. Näkeehän katsoja otsallaankin, että nyt on meno hurjaa & vaarallista, ja esimerkiksi Dimensio Kolmosten (Jaimee Allen, Valpuri Kaarninen ja Maria Peltola) kolmoistrapetsi on jotain aivan käsittämätöntä (ja heidän puhdasoppinen supersankarilaskeutumisensa on harmillisen harvinainen ja riemastuttava nyökkäys genren kliseille). Mutta: kaikki olisi tuntunut paljon upeammalta, jos musiikki olisi ollut suureellisempaa ja alleviivaavampaa eikä jotain progevaikutteista mattoa.

Entäpä sitten puvustus? Supersankareilla on viitat, naamiot, trikoot ja mieluiten alushousut trikoiden päällä. Jos heidät puetaan normihousuihin, se on hirveä virhe.

Lapsiseuralaisemme nauttivat esityksestä hyvin paljon ja olivat kanssamme eri mieltä melkein kaikesta paitsi niistä näkemyksistämme, joita pitivät niin merkityksettöminä, etteivät viitsineet edes ottaa kantaa.

Lentoharjoituksia maanläheisemmin

Supersankaruuden esittämistä teatterin lavalla on tutkittu myös Espoossa. Teatteri Hevosenkengässä vuonna 2015 ensi-iltansa saanut, Katja Krohnin ohjaama Tatu ja Patu supersankareina pyörii edelleen täysille saleille. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen oman kirjansa pohjalta käsikirjoittama esitys pureutuu supersankaruuden ytimeen ja genren trooppeihin lapsiyleisölle suunnatun nukketeatterin keinoin. 

Talvisirkuksen huimissa tempuissa ylitetään fysiikan lakeja nykysirkuksen keinoin, Hevosenkengässä luotetaan teatterin taikaan. Esitys yhdistää eläviä näyttelijöitä nuketukseen: Hyperkybermies (Timo Ruuskanen) vaihtuu tarvittaessa lennossa ihmisnäyttelijästä nukeksi (molemmat kyllä lentävät!). Tatu ja Patu ovat esikuviensa näköiset nuket, sankareita liikuttavat ja puhuttavat Eero Ahre ja Pekka Heiman. Lavalla on myös pormestari Oivala (Heidi Ajanto), Hyperkybermiehen Lois Lane.

Tatussa ja Patussa leikitellään supersankaruudella aikuisia ja lapsia viihdyttävästi. Vaikka stereotyyppisille supersankarihahmoille, heidän syntytarinalloilleen ja heikkouksilleen naureskellaan, tehdään se Havukaiselle ja Toivoselle tutulla vilpittömyydellä. Lähtiessään liikkeelle Hyperkybermies aina kuin ohimennen heilauttaa kädellään viittansa hulmuamaan – kuin Adam West 1960-luvun Batmanissä konsanaan.

Hevosenkengän lavalla ei ylitetä inhimillisen kyvyn rajoja tai flirttailla vaaran kanssa, mutta sen tulkinta supersankaruudesta muistuttaa teatterin ylivoimaisesta taiasta: näyttämöllä mikä tahansa on mahdollista, sillä illuusioista vastaa tekijöiden ja katsojien yhteinen, rajaton mielikuvitus.

Tanssiteatteri Hurjaruuth: Super. Esitykset 28.1. asti.

Tatu ja Patu supersankareina. Teatteri Hevosenkengässä.

• 5.12.2023
• Kirjoittanut voima