Näytelmä Kuolleista herännyt  ja Jönni Lumperi, josta kirjallisuudentutkija Pertti Karkama on sanonut:

”Satamajätkä Jönni Lumperi, Pentti Haanpään jätkien pikkuserkku … ei ole seikkailujensa sankari vaan uhri, koominen antisankari.”

Juuri semmoiseksi osasi tehdä Jönnin Veijo Hämäläinen Tohmajärven kesäteatterissa. Amatööripohjalta taiten, aivan niin kuin Martti Kainulainen aikoinaan teki Havukka-ahon ajattelijasta tuntoisensa.
Maistuva keitos ja sotkos siitä tulikin kun köyhä olikin rikas ja rikasta lähes riistettiin – mitä kun oli niin samanlaiset nimet!

Olli Riikonen, Tohmajärven kunnanjohtaja, piti puhetta Maiju Lassilasta eli Algot Untolasta eli Irmari Rantamalasta eli Algoth Tietäväisestä Potsipäivillä levottomia: ”Untola oli suomalaisessa puolueessa kuin Eino Poutiainen SMP:ssä – höynäyttäjänä, mutta myös höynäytettävänä.”  

Kj määrittelee tuossa samalla kirjailijakuvauksessa Jönnin.  Jönni on tuollainen, mutta kirjailija tuskin oli, vaikka olikin milloin nuorvanhasuomalainen milloin mikäkin

ja lopulta punaisena ammuttiin matkalla Suomenlinnaan 21.5.1918 viiskymppisensä kynnyksellä.

Ruumisarkku selässä kulkee Jönnikin Tohmajärven teatterissa taskussa kuolintodistus, koska on muka juonut pullollisen myrkkyä ja lääkäri turhia vaivoja säästellen kirjoittanut heikosti hengittävän miehen kuolleeksi. 

Vaan eihän sitä kuolemaan jouda kun on voittanut kaksi tonnia lotterissa ja sen avulla rikastunut jos köyhtynytkin! 

Vähin elein ikään kuin lököttäen Hämäläinen liikkuu pitkin maata pisneksien perässä, moukantuurilla ja ilman titteleitä. Nautittavaa. 

Tragikomiikkaa tämä kaikki.

On, on siellä muitakin näyttelijöitä eikä niistä haittaa ole, päinvastoin: antavat eloa mäelle ja liikettä kinttuihin ja hymyä jos röhönauruakin katselijoihin. Oli muutamalla katsojalla naurussa pitämistä, eikä pitänytkään, kun Vesa Raninen Kourun leskinaisena hiipsi sirkuttelemaan näyttämölle. Minua taas viehätti Makkara-Liisan, Johanna Rannasalo, habitus.