Peräti kymmenellä Oscar-ehdokkuudella siunattu Brady Corbetin The Brutalist keräsi lopulta kolme pystiä. Niistä yksi tuli parhaasta miespääosasta (Adrien Brody), yksi musiikista (Daniel Blumberg) ja yksi kuvauksesta (Lol Crawley).

Kriitikoilta sekä ylistystä että lyttäystä saanut elokuva kertoo fiktiivisestä unkarinjuutalaisesta arkkitehdista László Tothista. Maineikkaan Bauhaus-koulun kasvatti pakenee toisen maailmansodan jaloista natsien vainoa päätyen Yhdysvaltojen Pennsylvaniaan. Erinäisten käänteiden kautta hän löytää mesenaatikseen rikkaan teollisuuspohatan Guy Pearce ja pääsee suunnittelemaan hänelle brutalististen arkkitehtuuri-ihanteiden mukaista jättimäistä kulttuurikeskusta.

Pohjimmiltaan klassisen faustisessa tarinassa traumatisoitunut ja huumeaddiktoitunut taiteilija uhraa ihmisyytensä voidakseen toteuttaa kunnianhimoaan. Öykkärimäisen liikemiehen hahmon ottanut vihtahousu tosin tuntuu tällä kertaa riistävän uhriltaan sielun ohella jopa oikeuden omaan kehoon. Elokuva falskaa kuitenkin ikävästi juuri päähenkilön ja mesenaatin välisen draamallisen jännitteen osalta.  Tätä ei pelasta sekään, että Tothin puoliso, keskitysleirillä vammautunut Erzsébet (Felicity Jones), näyttäytyy ilahduttavan tuoreella tavalla miestään vahvempana persoonana.

PARASTA KOLMEN JA PUOLEN TUNNIN mittaisessa The Brutalistissa on viimeisen päälle estetisoitu tapa, jolla se käsittelee arkkitehtuurin historiaa. Bauhaus oli Walter Gropiuksen perustama ja Saksassa vuosina 1919–1933 toiminut taide- ja arkkitehtuurikoulu, jonka vaikutus moderniin arkkitehtuuriin ja designiin – myös suomalaiseen funktionalismiin – on ohittamaton. Brutalismiksi kutsutaan samalle modernismin jatkumolle asettuvaa tyylilajia, jossa hyödynnetään suurieleisen puhdaslinjaista muotokieltä ja viimeistelemättömiä betonipintoja.

35 millimetrin filmille kuvattu VistaVision-formaatti antaa sekä kuvasuhteen että kuvanlaadun suhteen loisteliaat eväät käsitellä nimenomaan arkkitehtuurin mittasuhteita ja erilaisia materiaalisia pintoja puusta metalliin ja marmorista betoniin. Lähikuvien hehku ja kauniisti kankaalle piirtyvät maisemat tarjoavat viittauksia länsimaiseen maalaustaiteeseen ja elokuvan historiaan laajemminkin. Kuvauksesta vastannut Lol Crawley on oman Oscarinsa todella ansainnut.

ELOKUVA TUNTUU VIITTAAVAN ihan tarkoituksella ajankohtaisiin jännitteisiin, kuten Donald Trumpin henkilöimän amerikkalaisen röyhkeän rahavallan ja eurooppalaisen sivistyksen törmäämiseen. Siinä voi nähdä jopa pyrkimyksen tavoitella vastaavaa metaforista kuvaa amerikkalaisen yhteiskunnan mädistä perustuksista kuin minkä Paul Thomas Anderson paikallisti paljon jykevämmin elokuvassaan There Will Be Blood (2007).

Tarinassa voi bongata myös kriittisiä viitteitä esimerkiksi viime vuosien opiaattikriisiin tai vähemmän kriittistä myötäelämistä amerikanjuutalaiseen ja laajemmin yhdysvaltalaiseen Israel-suhteeseen.

The Brutalistin pituutta ja kuvausteknistä hifistelyä voi pitää esteettistä hybristelyä ja megalomaanista rakennushanketta kuvaavan aiheen kautta perusteltuna. Teosta sopii kiitellä siitä, että se saattaa laajentaa suuren yleisön kiinnostusta modernistisen arkkitehtuurin historiaan ja uutta vanhasta etsivään estetiikkaan.