Myöhemmin toimittajaksi esittäytyvä nuori mies saapuu ikääntyneen ikonisen naisnäyttelijän asunnolle. Ovi ei ole lukossa ja huoneisto on täynnä kaasua, jonka keskeltä tokkurainen elokuvatähti lopulta löytyy. Itsetuhoisuuden paljastuminen käynnistää henkilöiden vallankäyttöön, traumoihin, parisuhdeongelmiin ja ikääntymiseen liittyvien solmujen purkamisen.
Tässä on kyse Dan Henrikssonin Klockriketeaternille ohjaamasta Divanista. Sen pelkistetty lavastus (Ksenia Peretrukhina) käsittää lähinnä valoseinän, psykiatrin vastaanoton mieleen tuovan sohvan ja yhden yksinkertaisen tuolin.
Erilaisia tiloja luovan valaistuksen (Vilma Vantola) ohella esityksen imu perustuu kahden näyttelijän sitoutuneeseen roolisuoritukseen. Jon Henriksen onnistuu pitkään peittämään Clark Kent -hahmoisen rooliolemuksensa alla risteileviä mustia mielen kierteitä. Ylva Ekblad puolestaan peilaa omalla karismallaan ja vetovoimallaan vanhenevan elokuvatähden yhä hehkuvaa olemusta. Samalla hän saa raotettua diivan elkeiden alla lymyävää surua ja yksinäisyyttä.
Hahmot ovat vahvimmillaan ollessaan toisistaan etäällä tai vakuutellessaan yleisölle tekopyhän itsepetoksellisesti kertovansa totuuden ja vain totuuden. Selvästi vaimeammin välittyy heidän toisiaan kohtaan tuntemansa pakkomielteinen vetovoima, jota tarvitaan koko ajan tarinan dynamiikan tueksi.
Divanin on kirjoittanut Suomeen nyky-Venäjän oloja paennut näytelmäkirjailija Mikhail Durnenkov. Nyt kantaesitetty Divan on häneltä selvästi erilainen teksti kuin Espoon Teatterissa Essi Rossin ohjaamana nähty Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa tai Lappeenrannan kaupunginteatterissa Kamran Shahmardanin ohjaamana esitetty Ennusmerkkejä. Se eroaa lähtökohtaisesti myös hänen dokumenttiteatterin tyylilajia edustaneesta osuudestaan Teatteri Avoimien Ovien Talvisodassa, jonka ohjasi Hanna Kirjavainen.
Divan on edellisiä vähemmän poliittinen ja osoittaa kirjoittajansa hallitsevan myös kamaridraaman muotoon kehitellyn psykologisen kerronnan. Sen teemoissa voi myös nähdä pesukoneessa vatkattuja vaikutteita esimerkiksi Billy Wilderin Auringonlaskun kadusta (1950). Kierros kierrokselta putoavien naamioiden myötä kasvavaa jännitettä vahvistavat tarkka ohjaus ja pienen tilan intensiteetti.
Kansallisteatterin Omapohjassa esillä oleva esitys tarjoilee tunnistettavia viiltoja ihmisen haurauteen iän, sukupuolen ja ura-aseman välisessä monimutkaisessa hetteikössä. Vaikeammin on tunnistettavissa, mitä esitys haluaa sanoa meille juuri tässä yhteiskunnallisessa ajassa ja paikassa. Esityksen näkökulma vaikkapa erikseen viitattuun metoo-kehikkoon tuntuu rajautuvan enemmän yksilöiden kuin yleiselle tasolle. Tämä toki lienee tarkoituksellinen valinta.
Esitykset Kansallisteatterin Omapohjassa 11.4. asti.
