George Orwellin poliittinen faabeli Eläinten vallankumous julkaistiin 80 vuotta sitten. Teos pysynee relevanttina niin kauan kuin ihmisillä on mahdollisuus haalia ja käyttää valtaa, mutta tuntuu erityisen ajankohtaiselta nyt, kun todistamme reaaliajassa, miten Yhdysvallat vajoaa fasistiseen totalitarismiin, jolta ei pelasta edes vapaa markkinatalous.
Eläinten vallankumous pelkistetään mielellään allegoriaksi, jossa siat edustavat korruptoituvia vallankumousjohtajia ja maatilan muut eläimet uuden riistäjän uhreiksi joutuvaa proletariaattia. Kiinnostavampaa on kuitenkin tutkia teoksen tapaa käsitellä eläimyyttä ja miettiä, miten sen osoittamat hierarkiat näkyvät monilajisessa yhteiskunnassa.
Kansallisoopperassa nähtävä Damiano Michieletton ohjaama sovitus klassikosta avaa tulkinnan mahdollisuuden paitsi ihmisten keskinäisen, myös ja ehkä jopa ennen kaikkea ihmisten ja muiden eläinten välisen vallan epätasapainon tarkasteluun. Tämä kaksoisvalotus tosin hieman hälventyy toisella puoliajalla, kun eläinten lajityypillisyydet alkavat kadota ja muuttua ihmisyydeksi. Teos onkin estetiikaltaan ja kerronnaltaan kiinnostavimmillaan ensipuoliskolla.
Vallankumous syö porsaansa
Esityksen alussa avautuva näyttämökuva on totuudellisuudessaan koskettava. Ahdistuneet ja lannistuneet elolliset viruvat päällekkäin ladotuissa häkeissä. Heidän monilajisuuttaan ilmentävät kauniit koko pään peittävät naamiot, kullakin lajinsa mukaan. Vanha karju Old Major sytyttää maatilan asukkaissa vallankumouksen kipinän. He voisivat yhdessä sysätä syrjään juopon isännän ja elää vapaina. Toki heidän pitäisi yhä työskennellä, mutta he saisivat itse pitää työnsä hedelmät ja mikä tärkeintä: kehon ja sen tuottavuuden heikennyttyä heitä ei pistettäisi lihoiksi.
Kapina toteutetaan ja tilalta häädetään juntteina esitetyt perhetilalliset ja heidän kanssaan liittoutuneet verisin essuin puvustetut teurastajat. Toisenlajisten eläinten sortajat kuuluvat itsekin alempaan luokkaan. Se alleviivaa sorron hierarkiaa: heikoimmassakin asemassa oleva ihminen onnistuu usein löytämään riistettäväkseen jonkun, jonka oikeusturva on vielä vähäisempi. Samalla kuvaus häivyttää ymmärrystä siitä, ketkä todella ovat vastuussa niin ihmisten kuin muidenkin eläinten riistämisestä.
Vallankumouksen vääjäämättömästi kaappaava Napoleon-sika hännystelijöineen vesittää kommunismiin viittautuvan ”animalismin” keskeisimmän käskyn kaikkien eläinten tasa-arvoisuudesta. Etuoikeutettujen muunlajisten muuntuminen tarinan edetessä yhä ihmismäisemmiksi osoittaa myös eläimen kategorian epämääräisyyden. Ihmisethän ovat osa eläinkuntaa. Arkiajattelussa ”eläimellä” ei kuitenkaan ole mitään tekemistä biologian kanssa, vaan eläimiä ovat ne, jotka eivät ole ihmisiä. Ihmisiä taas ovat ne, jotka eivät ole eläimiä. Näin ollen ihmisyyskään ei ole sidottu lajiin, vaan myös homo sapiens -yksilö voidaan alentaa eläimeksi, jolloin hän kätevästi siirtyy moraalisen ja juridisen huomioonottamisen ulkopuolelle: ”Toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”
Väliaika: kinkkua ja samppanjaa
Vaikka siat nostavat itsensä ihmisiksi ihmisten paikalle, toisenlajiset eläimet eivät ikinä täysin vapaudu eläimyydestään. Farmin asukeista monin tavoin ihmismäisimmät eli siat ja heidän suosioonsa sulkeutuvat saavat riisua naamionsa ja pukeutua paljetteihin, mutta luokkanousu ei takaa täyttä ihmisyyttä. Teoksen selkeimmin metatasolla puhuttelevassa kohtauksessa isäntäväen ja teurastajien muodostama lahtarijengi ryhmittyy näyttämölle pieneksi katsomoksi, kuin peiliksi yleisölle. He ihastelevat Squealer-sian ja iltapukuun pukeutuneen emakon oopperaparodiaa.
Eläimiksi syntyneet pysyvät ihmisten narreina.
Rivien väliin kirjoitettua groteskiutta on myös siinä, että me yleisön edustajat saavumme hulppeaan kulttuuripalatsiin prameat oopperahousut jalassa katsomaan luokkasortoa kuvaavaa esitystä, jonka väliajalla tarjoillaan kinkkusilpulla kuorrutettuja piiraita. Porsaiden kalmot piirakan päällä eivät selvästikään kaikilla yhdisty siihen, mitä on juuri herkeämättömästi tuijotettu salissa. Palanpainikkeeksi sopii cava tai peräti samppanja.
Auli Särkiö-Pitkäsen kiinnostavissa käsiohjelmateksteissä valotetaan teoksen taustoja. Säveltäjä Alexandr Raskatovin kerrotaan nimenneen motokseen ”outouden, ylettömyyden ja energian”.
Tyyliltään teos saattaakin vaikuttaa perinteisemmän opperan ystävistä hieman kokeelliselta. Esittäjille annetut, keskenään erilaiset ja äärimmillään jopa antiesteettiset laulutyylit kuitenkin korostavat hahmojen luonteita erinomaisesti.
Ihastuttavinta antia oopperassa ovat hanhien pikkupioneerikuoro ja vihollisten leiriin loikkaavaa Mollie-vosutammaa esittävän Holly Flackin osuudet. Flack vie ilmaisuaan myös liikekieleen, mikä tuntuu staattisessa esitysmuodossa virkistävältä. Hevosmaiset elkeet yhdistyvät upeasti vamppimaiseen keimailuun, mikä muistuttaa naiskehon ikiaikaisesta eläimellistämisestä. Mollien kautta mukaan tulee myös eläimiinsekaantumisen teema: saadakseen itselleen pieniä huvituksia (ja ehkä myös pysyäkseen elossa) tamma viettelee naapurin isäntä Pilkingtonin. Se kuvaa hienosti eläintuotannossa ilmenevää rakenteellista perverssiyttä: koko hommahan perustuu siihen, että ihmiset kajoavat muunlajisten sukuelimiin valjastaakseen näiden reproduktiivisen potentiaalin.
Kohti parempia vallankumouksia
George Orwellin kaksi merkkiteosta, Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 piirtävät molemmat äärimmäisen lohduttoman kuvan maan sorrettujen vallankumouksesta ja sen jälkeisestä maailmasta. Tämän voisi tulkita edustavan hyvin kyynistä maailmankatsomusta, mutta Orwell itse ei kuitenkaan lakannut uskomasta demokraattiseen sosialismiin. Teosten ydinviesti tuskin kiteytyykään siihen, että vallankumous tai sellaisen haikailu on turhaa. Pikemminkin siihen sisältyy varoitus vallan korruptoivasta vaikutuksesta silloinkin kun tarkoitukset ovat näennäisen hyvät. Menneistä virheistä voi silti ottaa opiksi, kuten kirjailija itsekin otti opiksi Espanjan sisällissodasta, joka teki hänestä antistalinistin.
Mikäli Orwell eläisi, hän saattaisi innostua esimerkiksi kuvataiteilija Terike Haapojan taidetta ja tutkimusta yhdistävästä [Against] Animal Capitalism -hankkeesta, joka peräänkuuluttaa monilajista sosialistista vallankumousta ja vasemmiston havahtumista solidaarisuuteen niitä eläimiä kohtaan, joiden selkänahasta voitot kirjaimellisesti revitään. Ehkä toisenlajisten huomioiminen auttaisi kyseenalaistamaan koko eläimen kategorian, jolloin ihmisiäkin olisi vaikeampi eläimellistää.
11.4.: Korjattu ohjaajan nimi.
