Jenny Hill
Minna Rytisalo, Liisa Mustonen
Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö
Jenni Mäen elämä on muuttunut. Hän on eronnut ja yksin. Miehellä on uusi puoliso. Lapset ovat muuttaneet tahoilleen opiskelemaan ja saamaan elämänkokemuksia. Beesiin seinään katoava, Annina Nevantauksen pelkistetysti mutta selkeästi puvustama Jenni (Sari Haapamäki) ei koe tylsässä elämässään mitään ravisuttavaa, suurta häpeää lukuunottamatta. Jennin tytär (Elina Hietala) ei halua tulla äitinsä kaltaiseksi ja poika (Sauli Suonpää) on hänkin rakentamassa aivan omanlaistaan tulevaisuutta.
Kiitos terävän terapeutin, jota esittää rooleissaan pirteän riemastuttava Ursula Salo, Jenni antautuu pohtimaan, kuka tai mitä hän haluaisi olla. Yksin hän ei siihen kuitenkaan pysty, vaan apuun rientävät joka tytön luottokaverit Lumikki (Aino Seppo), Tuhkimo (Vappu Nalbantoglu), Punahilkka (Ursula Salo), Tähkäpää (Elina Hietala), Ruusunen (Sanna Saarijärvi) ja Kerttu, se piparitaloa himoitseva Hannun sisko (Merja Larivaara).
Nämä tyttöjen unelmien satuhahmot eivät olekaan sellaisia kuin miesten kirjoittamat sadut ovat heistä kertoneet. Samalla on päivänselvää, että Jennikin voisi olla jotain muuta kuin miehelleen ja lapsillensa elänyt nynny. Satujen sankarittaret opettavat kiltille Jennille aivan uuden selviytymiskeinon: raivon.
Prinsessatamineissa keekoilevat mielikuvituskaverit ovat erinomaisia naisemansipaation äänitorvia, mutta Jennin muutoksen tiellä toimivin hahmo on hänen oma valintansa Brigitte Macron (Larivaara). Ranskalaisen viettelijättären voimaannuttamana alkaa Jennin muutos Jenny Hilliksi, nautinnonhaluiseksi ja vahvaksi naiseksi, jolla ei ole tylsää.
JENNY HILL ON sujuvaa viihdettä, joka uppoaa keski-ikäiseen yleisöön. Tyylilaji on kovin kevyt, mutta se lienee oikea valinta tuomaan naisen vahvistumisen ilosanomaa arjesta irtautumista kaipaavalle ja ahdistuneelle yleisölle, oman elämänsä jenneille.
Olkoon teos nuoremmille katsojille kuin varoitus: jos parisuhteessa ja perhe-elämässä asettaa jatkuvasti muut itsensä edelle, parisuhteen päättyessä voi jäädä tyhjän päälle.
Jenny Hill on sikäli surullinen näytelmä, että se näyttää, miten vielä 2020-luvulla naisille – ja miksei miehillekin – pitää kertoa itsestäänselvyyksiä, kuten että naisia jahtaava (mies)sovinisti on säälittävä olento, että kaikilla, myös naisilla, on oikeus omaan elämään tai etteivät lapset tarvitse äitiä tekemään kaikkea heidän puolestaan. Mutta viestin jämähtäminen ei ole näytelmän sen enempää kuin Minna Rytisalon kirjoittaman Jenny Hill -kirjankaan vika, vaan siitä voi syyttää takapakkia ottavaa naisemansipaatiota.
Jennyn nuoruudessa diskoiluun nuorisotalolla kuuluivat tyttöjen keskiset hierarkiat, kiusaaminen ja kilpailut parhaasta takapuolesta eli poikien huomiosta. Eipä ole kovin pitkälle päästy nykyäänkään, kun kiusaamiset ja kilpailut käydään diskon sijaan nettialustoilla. Tosin somen orjaksi Jenny Hillissä ei olekaan jäänyt Jenny vaan hänen siskonsa.
Ahtaat kauneuskäsitykset ovat naisen voimaantumisen ansoja, joihin Jenny Hillkin on putoamaisillaan. Näytelmä nauraa niille: hah, mitä sinä oikein luulit, hepeniä ei tarvi ostaa miehen silmien iloksi makuuhuoneeseen vaan ihan omaksi huvikseen! Vapautumisensa hetkillä Jenny ei siis polta rintaliivejä vaan hankkii niitä lisää onnellisena löytämästään naisellisuudestaan.
Brigitte Macron toimii esimerkkinä itseään nuoremman nuoren miehen vietelleestä naisesta. On kovin pinnallista, jos nainen vapautuu kukoistukseensa ensisijaisesti esineellistämällä miehen. Se ei murra nuoruutta ja ulkonäköä edellyttävää arvojärjestelmää vaan vain kääntää ne toisin päin. Rouva Macronin julkinen rooli näkyy miehen kautta, eli ainakin Suomeen välittyy mediasta kuva puolisosta ja objektista palatsissaan eikä vapaasta subjektista. Tähän sudenkuoppaan Jenny Hill tipahtaa, vaikka päähenkilö pääseekin raivoamaan rouva Macronille – kuitenkin kateudesta.
KÄTEVÄN PIENEN NÄYTTÄMÖN tärkein lavastuksellinen elementti, kiemurainen laatikoiden mäki, peilaa päähenkilön ja näytelmän nimeä. Mäki toimii Jennyn somettajasiskon poseerausalustana, Aretha Franklinia laulavien prinsessojen estradina tai vaan muurina, jonka takana voisi olla parempi elämä. Eikä kaikki ole vain symboliikkaa: Jenny Hill todellakin putoaa kuiluun ja nousee korkeuksiin.
Onneksi näyttämö pyörii, joten Jenny ja tämän itsekäs ex-mies (Rauno Ahonen) voivat ravata epätoivoista ympyrää näytelmän angstivaiheessa.
Liisa Mustosen vauhdikkaasti revittelevä ja humoristinen ohjaus kunnioittaa teatteritaiteen lisäksi popmusiikin klassikoita. Ja onhan teoksessa jopa flamencoa, sydänten valloitusleikeistä mitä parhaiten muistuttavaa kiihkeää rytmiikkaa.
Jenny Hill Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 3.5.2025 asti.
