Metsäjätti
Ville Jankeri
Elokuvateattereissa nyt
☆☆☆
Ville Jankeri tunnetaan sivullisten keskinäisestä toveruudesta sympaattisesti kertovan Pussikaljaelokuvan (2011) ohjaajana. Hänen uusin elokuvansa kertoo siitä, miten globaali kapitalismi heittelee työllistäjänä omalla alueellaan korvaamatonta suomalaista vaneritehdasta.
UPM:n Kaipolan tehtaan lakkauttamisen ympärillä käydyn yhteiskunnallisen debatin johdosta elokuvan ajankohtaisuus on vielä ennakoituakin konkreettisempaa. Metsäjätissä väännetäänkin sananmukaisesti ratakiskosta, miten ylikansallisten markkinavoimien armoton logiikka pakottaa yrityksiä saneeraamaan tuottoisia tuotantolaitoksiaan – ja jopa ajamaan niitä alas – vain siitä syystä, että sama pääoma tuottaa jossain toisaalla vielä enemmän.
Jankerin yhdessä Timo Turusen kanssa käsikirjoittama elokuva perustuu Miika Nousiaisen romaaniin. Se kertoo Pasista (Jussi Vatanen), vaneritehdasduunarin pojasta, joka on onnistunut ponnistamaan elämässään lapsuudenkavereitaan pitemmälle. Suuren metsäyhtiön kehitysjohtajaksi kivunneella Jussilla on paremmista piireistä tuleva vaimo (Sara Soulié), hulppea asunto Helsingin Kalasataman vastarakennetussa pilvenpiirtäjässä ja perheenlisäystäkin tulossa. Kun työläistaustainen herra lähetetään synnyinseuduilleen saneeraamaan lapsuudestaan tuttua tuotantolaitosta, hän joutuu päivittämään oman henkilöhistoriansa ohella myös arvovalintojaan.
Elokuva on kuin suomalaiseen yhteiskuntaan ja kunnallispolittiseen kehykseen sijoitettu versio Gus Van Santin elokuvasta Promised Land. Siinä Matt Damonin esittämä jättimäisen maakaasuyhtiön asiamies ajautuu moraaliseen ristiriitaan huojuessaan edustamansa yhtiön intressien ja ihmisten oikeudenmukaisen kohtelun välillä.
Henkilöiden välistä draamaa kiinnostavampaa Metsäjätissä on sen suomalaisen elokuvan nykyisestä valtavirrasta poikkeava pyrkimys etsiä käsiteltäviin asioihin duunariluokan näkökulmaa. Tosin juuri luokka-analyysissä olisi ollut tilaa edetä vielä paljon heviä, kalapuikkoja ja suomenruotsalaisuuden kaltaisia vihjeitä syvemmälle.
Yhteiskuntakritiikin saralla elokuvalle voi jakaa erityiskiitoksen siitä, miten siinä kuvataan nykykapitalismin jalostunutta kykyä valjastaa riistoon kohdistuva kritiikki takaisin riiston käyttövoimaksi. Juuri tämä nimittäin tekee sen tuloksellisesta haastamisesta niin vaikeaa.
Harmillista kyllä, juuri tässä suhteessa Metsäjätin sadunomainen epilogi vetää hyväntahtoisessa optimismissaan mattoa alta sekä realismin että elokuvassa esillä olevien terävimpien havaintojen alta.
