Kaupunki tapahtumien näyttämönä.
Toim. Mervi Kaarninen, Tanja Vahtikari, Timo Vilén. SKS, 2016.
☆☆☆
Kaupunki tapahtumien näyttämönä on tuore ja tietorikas kirjoituskokoelma, joka antaa sysäyksen pohdiskella meistä useimpien elinympäristöä aiempien tapahtumien valossa. ”Olemme vakuuttuneita siitä, että historiallisiin esimerkkeihin perehtyminen voi auttaa jäsentämään kaupunkien kehittämistä, käyttämistä ja kokemista koskevaa nykykeskustelua”, kirjoittavat Tanja Vahtikari ja Timo Vilén viitaten Tampereen keskusareenan ja Helsingin Guggenheim-museon kaltaisiin hankkeisiin. Varma asia, vaikkakin varovasti esitettynä.
Teoksen yhdeksän kirjoitelmaa on jäsennetty kahden otsikon alle. Niistä ensimmäinen on Kaupunki näytillä ja toinen Kaupunki nähtynä. Myönnän, että sana ”näytillä” kirpaisee tyylitajuani. Epäilemättä sillä halutaan viitataan komeilevaan esillepanoon, vaikuttamispyrkimyksiin ja ja vau-efektin hakemiseen. Mutta jos ja kun noissa pyrkimyksissä onnistutaan ja substanssia on riittävästi, onko osuvaa ilmaista katseentavoittelu sanavalinnalla, joka vaikuttaa kovin halpahintaiselta ja epäaidolta. Ehdotan neutraalimpaa ”nähtävillä”-sanaa.
Kaupunki nähtynä sen sijaan on selkeä otsikko: sen luvut kertovat kokemisesta ja kokemuksista.
VUOSISATAISJUHLAT, NÄYTTELYT, KUMMIKAUPUNGIT
Näytillä-otsikon alla on kolme artikkelia. Tanja Vahtikari kirjoittaa Helsingin vuosisataisjuhlasta kulkueineen, tapahtumineen ja tilaustöineen. Helsinki täytti 400 vuotta vuonna 1950 ja juhlan suunnittelu oli aloitettu vuosia aiemmin. Sodasta toipuvassa Euroopassa arvokkaasti juhliva pääkaupunkimme ei ollut harvinaisuus. Myös vakavia sotavammoja saaneissa Lontoossa, Leningradissa ja Zürichissä vietettiin kaupunkijuhlia.
Vuosisataisjuhlat olivat koko 1900-luvulla merkittävä osa kaupunkien imagon rakentamista. Usein ne ammensivat sisältönsä menneisyydestä ja kasvusta ja korostivat yhteisöllistä voimaa.
On mielenkiintoista, että sekä totalitaristisissa että demokraattisissa maissa vuosisataisjuhlien sisältö ja varsinkin muoto muistuttivat suuresti toisiaan.
1800-luvun tapahtumajärjestäjien merkittävimmiksi saavutuksiksi nousivat maailmannäyttelyt. Ne olivat urbaanin muutoksen kiihdyttimiä ja niihin kannatti matkustaa kauempaakin. Skandinviassa ei ehkä ylletty Lontoon, Pariisin ja Berliinin mahdikkuuteen ja kävijämääriin, mutta yritettiin kyllä.
Timo Vilén kirjoittaa Tukholman yleisestä taide- ja teollisuusnäyttelystä, joka järjestettiin vuonna 1897. Sen henki oli edistysoptimistinen ja toteutus elämysrikas. Oikean kaupungin sisälle rakennettu alue oli eräänlainen mallikaupunki, joka havainnollisti kävijöille millainen maailma tulevaisuudessa voisi olla: innovatiivinen, toimiva ja edistynyt. Tuttua?
Näyttely inspiroi myös suomalaisia matkustamaan paikalle ja haaveilemaan omasta vastaavasta tapahtumasta.
Kolmas ”näytillä”-luku, Kirsi Ahosen tekemä, käsittelee ystävyyskaupunkitoimintaa. Nykylukijalle, jolla on omiakin muistoja aiheesta tulee mieleen suloinen puuhastelu, kuoromatkat, viirien vaihto ja pönötys. Harmitonta! Toisaalta ystävyyskaupunkiliikkeen kulta-aikaa leimasi kylmä sota. Epäpoliittisesti käynnistynyt paikallistason toiminta ohjautui viimeistään 60-luvulla edistämään hallitusten politiikkaa.
2000-luvulla ystävyyskaupunkitoiminta on hiipunut. Ehkä se saavutti tavoitteensa, se pyrki kansainvälistämään kuntalaisia ja maailma kansainvälistyi siinä sivussa muutoinkin.
KOETUT KAUPUNKIELÄMYKSET
Kaupunki nähtynä -osio on sekahedelmäkeitto.
Kiinnostavin juttu on Pia Koivusen kirjoitus Moskovan nuorisofestivaalikesästä vuodelta 1957. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin Nikita Hruštšovin aloittamaa suojasään lyhyeksi jäänyttä vapaamielisempää ajanjaksoa. Neuvostoliitto oli ollut aiempienkin World Peace Councilin järjestämien festivaalien tärkeimpiä tukijoita ja festivaalit olivat ehtineet olla vuosina 1947-1953 jo Prahassa, Budapestissa, Itä-Berliinissä, Bukarestissa ja Varsovassa. Ensimmäistä kertaa ne järjestettiin nyt Neuvostoliiton omien rajojen sisällä. Mielikuvatavoite oli uusi avoimuus, jolla pyrittiin todistamaan Stalinin ajan jälkeistä muutosta sekä vakuuttamaan ulkomaalaisvieraille asioiden olevan hyvin ja muuttuvan vääjämättä paremmiksi. Koivusen eri lähteistä koostaman arvioinnin mukaan tavoite saavutettiin vain osittain. Amerikkalainen kirjailija Kim Cherninin kertoo teoksessaan In My Mother’s House, että vaikka festivaalit olivat vaikuttava elämys, ei hän koskaan kotiin palattuaan voinut kertoa omille vanhemmilleen epävirallisesta vierailustaan tavallisten moskovalaisten kotona. Hänen vanhempansa olivat amerikkalaisia kommunisteja ja taustaltaan Venäjän juutalaisia. Heidän yhteiskunnallista aktivismiaan ruokki usko siihen, että toisaalla olisi paremmin. Tyttärellä ei ollut sydäntä murtaa illuusiota.
Aulikki Litzenin luku käsittelee Suomen-Rooman instituutin tutkijoiden kokemuksia Roomassa 1950-luvulta 2000-luvulle. Hauskaa, vivahteikasta matkailusta ja aikojen muuttumisesta kertovaa luettavaa. Marjatta Hietala kertoo suomalaisista taiteilijoista ja tiedemiehistä Berliinissä ja Mervi Kaarnisen aihe on Helsinki opiskelijan kaupunkina vuodesta 1828 jollekin epämääräiselle 1900-luvun vuodelle. Hänen aineistonsa sisältää tutkimuskirjallisuuden ohella paljon muistelmia ja kaunokirjallisuutta.
Mirja Mäntylä kirjoittaa varhaisesta kongressimatkailusta. Elokuussa 1897 kokoontui suuri joukko merkittäviä geologeja Pietarissa. Osallistujat tekivät ekskursion Suomeen, mm. Tampereelle, Lahteen, Imatralle ja Suursaareen. Tiedepiirien matkailu oli enemmän kuin turismia. Eckhardt Fuchsin mukaan Lontoon maailmannäyttelyn (1862) ja ensimmäisen maailmansodan välisenä aikana kansainvälinen tiedeyhteisö luotiin kongresseissa. Ne vahvistivat kontakteja, vastasivat standardisoinnin tarpeeseen ja loivat mahdollisuuksia rajat ylittävään yhteistoimintaan. Niillä oli myös poliittista merkitystä.
HUOMIOITA KIINNOSTUNEILLE
Kaupunki tapahtumien näyttämönä kuuluu tietenkin kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneiden lukulistalle, mutta uskon sen yleisempään kiinnostavuuteen. Jos Rooma kiehtoo, kannattaa lukea Litzenin teksti, jos Berliini, niin Hietala on tehnyt siitä tiiviin yleisesityksen.
Tekstien nimeäminen esseiksi on minulle vaikeaa, mikä johtuu siitä, että ne ovat kiinni yllätyksettömässä akateemisessa kaavassa, jossa aluksi kerrotaan mitä aiotaan kertoa. Hyvä asiatyyli on kuitenkin miellyttävää. Samoin, että jokainen luku on mitaltaan sellainen, että keskeytyksetön lukukokemus on mahdollinen. Lukuisat viitteet, lähteet ja kirjallisuus on merkitty kuhunkin lukuun ihailtavan huolellisesti.
Teoksen ulkoasu on tyylikäs ja kuvitus harkittu. Ensimmäinen aukeama on kuin kannanotto tulevaan tekstiin. Kuvassa on Riemukaaren huipulta kuvattu leveitten puistokatujen näkymä. Kuin terveiset Georges-Eugène Haussmannilta, kaupunkimyllertäjältä, joka loi sen modernin Pariisin, josta puhumme kun puhumme Pariisista.
Kirjoittajia yhdistää Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö.
Teksti: Minna Jokinen
