Venäjän laajasta hyökkäyksestä Ukrainaan seurasi Suomen nopea liittyminen Natoon. Puolustusmenoja alettiin kasvattaa ja puolustuksesta puhua entistä painavammin sanakääntein. 

Myös taiteilija Pilvi Takala päätyi maanpuolustuksen pariin. Ei tosin omasta aloitteestaan. Hänet kutsuttiin Maanpuolustuskorkeakoulun neljä kertaa vuodessa järjestämälle valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille.

Takala on tehnyt kokemukseensa pohjaten lyhytelokuvan Puolustuskannalla (osa 1), joka esitetään Helsingissä Docpoint-dokumenttielokuvafestivaalilla helmikuun alussa. Elokuva saa dialogin muodon. Teoksen ääniraidalla Takalan kanssa keskustelee politiikan tutkija Johanna Vuorelma, hänkin maanpuolustuskurssin aikanaan käynyt.

Valtakunnallinen maanpuolustuskurssi on kolme ja puoli viikkoa kestävä rupeama, jonne kutsutaan ihmisiä niin politiikan, elinkeinoelämän, median kuin kulttuurin saralta. Korkeakoulun sivujen mukaan osallistujat ovat ”omalla toimialallaan keskeisessä asemassa yhteiskunnan turvallisuuden takaamisessa, häiriöihin varautumisessa ja niitä tukevissa toiminnoissa”. 

Pilvi Takalaa osallistujien luonnehdinta huvittaa.

”Siinä kutsukirjeessä ne sanoivat vaan, että ’vaikutusvaltainen henkilö’.”

Takala toimii freelance-pohjalta eikä ole minkään ison organisaation johtohenkilöitä. 

”Olen elänyt piireissä, joissa edes monet tuntemani miehet eivät välttämättä ole käyneet armeijaa ja joissa ei olla hirveän puolustushenkisiä. Olen ollut tavallaan aika ulkona siitä keskustelusta.”

”Ne haluavat, että postaat selfien tankin kanssa.”

Takalan osallistuminen kurssille ja hänen siitä tekemänsä elokuva tuntuvat johdonmukaiselta jatkumolta hänen uralleen. Taiteilija tunnetaan parhaiten teoksista, joissa hän asettuu itselleen vieraaseen yhteisöön ja paljastaa ulkopuolisena niiden välillä absurdeja käytänteitä ja vinoa logiikkaa. 

Esimerkiksi teosta Close Watch (2022) varten Takala työskenteli kuusi kuukautta Securitaksen järjestyksenvalvojana, minkä jälkeen hän harjoitteli työpajassa entisten kollegoidensa, näyttelijöiden ja teatteripedagogin kanssa puuttumista kollegan väärään toimintaan.

Puolustuskannalla (osa 1) -teoksen asetelmat ovat tavallaan sitäkin mutkikkaammat.

”Vartijana sinulla on omaa toimijuutta ja voit tehdä itse niitä päätöksiä, vaikka siinä onkin haasteita. Maanpuolustuskurssilla taas kulkee jotenkin valmiin, huippuunsa hiotun koneiston läpi. Omaa toimijuutta tuntuu olevan hirveän vähän.”

Elokuvassa puhutaan soittokellosta, joka rytmitti aikataulua, ja tavasta, jolla osallistujia marssitettiin paikasta toiseen. Valokuvissa heidät nähdään maastopuvuissa ja maihinnousukengissä. Perinteisiin ja rituaaleihin viittaavat kuvat riipuksista, metallikoristeisista vöistä ja avaimista. 

”Tulee olo, että nyt olen sisäpiirissä.”

Takala käyttää elokuvassa Puolustusvoimien kuvaajan ja kurssilaisten ottamia valokuvia. Kaikista armeijan kohteista ei saanut ottaa kuvia. 

”Mutta toisaalta ne haluavat, että postaat selfien tankin kanssa. Salassapito-ohjeen perään oli laitettu hashtagit, joita voi käyttää, kun postailee someen.”

Osallistujia ohjeistettiin siitä, mitä saa kertoa eteenpäin ja mitä ei. Kurssikavereiden nimiä esimerkiksi ei saa paljastaa. 

”Se toimii aika hyvin sillä kurssilla, että päästään paikkoihin, joihin tavallinen tallaaja ei pääse, ja saadaan jotain semisalaista tietoa, joka on kuitenkin suureksi osaksi täysin julkista. Mutta siitä tulee olo, että nyt olen sisäpiirissä.”

Takala sanoo heti elokuvan alussa ottaneensa kutsun vastaan tietäen, että tulee altistuneeksi ”militaristiselle propagandalle”. Hän ei uskonutkaan olevansa sille immuuni, mutta halusi ottaa selvää keskustelusta, jota militarisoituvassa Euroopassa käydään.

”Mun tapa työskennellä on sellainen, että osallistun jollain tasolla. En ole mitenkään täysin erillinen, puhdas tarkkailija vaan olen mukana sotkussa, joka syntyy, ja vaikutan siihen itse.”

”Tämä on nyt näin, eikä tästä keskustella, on turvallistamisen mekanismi.”

Pilvi Takala kertoo, että maanpuolustuskurssilla hänelle oli tarjolla eräänlainen kyseenalaistajan rooli. Hän esitti kriittisiä kysymyksiä.

”Mutta se tuntui koko ajan sellaiselta symboliselta eleeltä: kun esitti jonkun kysymyksen, siihen ei saanut mitään vastausta.”

Elokuvassa kuullaan, kuinka muutkin esittivät kriittisiä kysymyksiä. ”Miten saadaan taiteilijat tekemään patrioottista taidetta kriisin aikana, kun ne on kaikki liberaaleja?” kuului Takalan kurssikaverin kysymys.

”Oli hyvä hetki, kun pääsi puhumaan omasta ammattiosaamisestaan käsin, että miten itse näkee oman tehtävänsä. Tiesin, että voin sanoa tästä aiheesta asioita, joita kukaan muu täällä ei voi sanoa.”

Mitä taiteilija sitten voi tehdä kriisin aikana? Miten taiteilija luo turvallisuutta ja turvaa?

”Tavallaan sillä moniäänisellä keskustelulla ja asioiden uudestaan monimutkaistamisella. Että emme menisi siihen saneluun, että ’tämä on nyt näin, eikä tästä keskustella’, mikä on turvallistamisen mekanismi.”

Takala on edistänyt kriittistä keskustelua laajemminkin. Hän oli yksi Laki särmään -kansalaisaloitekampanjan vastuuhenkilöistä. Keväällä päättynyt aloite keräsi yli 56 000 nimeä ja ajoi vahvempaa puolustushankintojen sääntelyä niin, että hankinnoissa ”huomioidaan kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tavoitteiden toteutuminen”. Myös aseostot Israelilta mainittiin aloitteessa, joka on parhaillaan valiokuntien käsittelyssä lopullista eduskunnan äänestystä varten.

Takala ymmärtää, miksi puolustukseen panostetaan.

”Vaikea on Venäjän uhkaa kieltääkään, mutta ainakaan asehankinnoilla ei pitäisi tukea kansanmurhaa. Samalla meillä on kaikkea elämää uhkaava ilmastonmuutos ratkaistavana, jota aseteollisuus vain kiihdyttää.”

Kurssilla sanottiin Takalan mukaan useaan kertaan, että demokratia on turvallisuuden näkökulmasta heikkous. Päätöksenteko on demokratiassa paljon hitaampaa kuin vaikka diktatuurissa, etenkin jos kaikki halutaan pitää kyydissä mukana.

”Turvallisuus kytkeytyy siihen, että mitä me sillä sotilaallisella voimalla suojelemme.”

Dokumenttielokuvafestivaali Docpoint Helsingissä 3.–8.2.2026