Teatterissa esitystä valmistavaa ihmisjoukkoa kutsutaan usein työryhmäksi. Jos siihen kuuluu vain näyttelijöitä, heistä voidaan käyttää ranskasta lainattua sanaa ensemble. Entisinä aikoina saatettiin puhua esimerkiksi teatteriseurueesta.
Kun puhun Nuorten Kansallisteatterin taiteilijaryhmästä, puhun mieluusti yhteisöstä. Viimeisimmässä Mieleni on peto -esityksessä Omapohja-näyttämöllä oli tusinan verran 16–27-vuotiaita nuoria, joiden juuret ovat Afganistanissa, Kurdistanissa, Somaliassa, Suomessa ja Syyriassa. Puhun yhteisöstä, koska ryhmä ei ole olemassa vain yksittäisen esityksen valmistamista varten. Nuorten Kansallisteatterissa opiskellaan näyttämötaiteiden perusteita, keskustellaan, käydään katsomassa esityksiä ja tulevaisuudessa toivottavasti järjestetään myös yleisölle avoimia tilaisuuksia, joissa haastetaan vallanpitäjiä yhteisön jäsenten kannalta keskeisissä kysymyksissä. Nuoret voivat olla yhteisössä useamman vuoden ajan, ja se tarjoaa heille myös työllistymismahdollisuuksia.
Puhun Nuorten Kansallisteatterista yhteisönä erityisesti siksi, että olen nähnyt ja kokenut, miten merkityksellinen se monille sen jäsenistä on. Joillekin se on kuin perhe. Erityisesti heille, joiden biologiset perheet ovat jääneet maahan, josta on ollut pakko lähteä pois.
PUHUN YHTEISÖSTÄ MYÖS työn puolesta. Olen Kansallisteatterin Yhteisöt ja osallisuus -osaston päällikkö. Tuo epämääräinen, kiehtova ja jatkuvasti muotoaan muuttava ’yhteisön’ käsite on osa titteliäni ja työnkuvaani.
Otan asian esille Nuorten Kansallisteatterin näyttelijöiden kanssa. Pyydän heitä määrittelemään, mitä yhteisö on.
Se on ryhmä, jossa voit olla. Se keskittyy tiettyyn asiaan tai paikkaan.
Se on ryhmä ihmisiä, jotka haluavat tehdä jotain yhdessä tai viettää aikaa ja nauttia toistensa seurasta.
He ovat yhdessä jossakin asiassa ja pystyvät tekemään töitä tai olemaan vaan yhdessä.
Olla muiden ihmisten kanssa, puhua heidän kanssaan asioista, jakaa mielipiteitä toisten kanssa, kuunnella ja kunnioittaa heitä.
JOKU VOISI VÄITTÄÄ, ettei Nuorten Kansallisteatteri ole mikään aito yhteisö. Se on syntynyt, koska niin on päätetty. Se on syntynyt tietoisen prosessin lopputuloksena. Se on kulttuuripolitiikkaa. Se on ties mitä politiikkaa.
Hän joka näin sanoisi, olisi aivan oikeassa.
Nuorten Kansallisteatteri perustettiin vuonna 2019. Alun perin siihen otettiin jäseniä valintakokeilla. Vanhemmat ilmoittivat niihin nuorensa, tai ehkä he ilmoittautuivat itse. Mukaan ei tullut juurikaan maahanmuuttajataustaisia nuoria. He eivät ilmoittautuneet. He eivät tulleet paikalle. He olivat jossain muualla.
Tämän vuoden alussa päätimme lähteä etsimään heitä. Jalkauduimme lähiöihin ja alaikäisten turvapaikanhakijoiden ryhmäkoteihin. Järjestimme siellä matalan kynnyksen taidetoimintaa ja kutsuimme asiasta vakavammin kiinnostuneita liittymään Kansallisteatterissa toimivaan ryhmään.
Tulkaa tekemään teatteria, me sanoimme. Tulkaa harrastamaan. Tulkaa oppimaan. Tulkaa tekemään työtä.
Vuoden alussa se oli jonkinlainen ryhmä. Se oli moninainen joukko. He vierastivat toisiaan. He etsiytyivät sellaisten ihmisten seuraan, jotka puhuivat samaa kieltä. Vähitellen jännitys hellitti. Kun he improvisoivat, he heittäytyivät yhdessä tyhjän päälle. Jotain siinä oli. He osoittivat luottamusta. He alkoivat tutustua toisiinsa. Joskus oli hyvä päivä, joskus huono. Me jaoimme sen. Me kirjoitimme yhdessä näytelmän. Vuoden lopussa me saimme sen valmiiksi. Yleisö tuli saliin, istui alas, esitys alkoi. Esitys oli yleisön edessä, mutta sen takana oli yhteisö.
Monille se oli ensimmäinen kerta, sekä näyttämöllä että katsomossa.
Kysyn Nuorten Kansallisteatterin näyttelijöiltä, mitä tämä yhteisö heille merkitsee.
Se tuntuu paikalta, jossa voin olla rauhassa oma itseni ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsee.
Tämä yhteisö on minulle loistava tilaisuus kasvaa. Olen oppinut näyttelemisestä ja itsestäni asioita, joita en aiemmin tiennyt.
Me tullaan kaikki eri taustoista, mutta silti meillä on yhteinen tila, jossa me voidaan oppia, kokeilla ja kehittyä yhdessä.
Siellä on syntynyt uusia ystävyyksiä ihmisten kanssa, joille en ikinä arkipäivässäni puhuisi.
YHTEISÖ ON KAIKILLE eri. Riippuu iästä. Riippuu, tuleeko harjoituksiin koulusta vai töistä. Riippuu tuen tarpeesta.
Parhaassa tapauksessa yhteisö kannattelee. Nuorten ihmisten elämissä tapahtuu paljon. Tulee isoja juttuja. Täysi-ikäistyminen on yksi sellainen, varsinkin jos ei ole vanhempia ja asuu ryhmäkodissa. Pitää muuttaa omilleen ja pärjätä. Yksin, vieraassa maassa, vieraalla kielellä, ilman verkostoja.
Heihin kohdistuu valtavia paineita. Pitää löytää oma ura ja identiteetti. Pitää saada hyviä arvosanoja ja töitä pitää tehdä. Pitää ansaita oma paikkansa ja kantaa vastuuta muista, maksaa pois edellisten sukupolvien velkataakkaa.
Heidän aikansa on siis kallisarvoista. Miten heidän pitäisi sitä käyttää?
Nämä nuoret tekivät radikaalin valinnan. Koulu- tai työpäivän jälkeen he tulivat teatteriin. Ensi-illan lähestyessä he käyttivät siihen lähes kaiken vapaa-aikansa.
He sitoutuivat.
Eli mitä he tekivät?
Mun mielestä sitoutuminen tarkoittaa vastuullisuutta. Se tarkoittaa, että ottaa vastuunsa vakavasti jopa silloin, kun on väsynyt tai olosuhteet ovat vaikeat.
Sitoutuminen on sitä, ettei luovuta heti, kun tulee hieman vaikeaa. Jos on sitoutunut johonkin, se tarkoittaa, että pysyt aikataulussa, teet työt ja annat kaikkesi projektiin. Liika sitoutuminen voi tietenkin johtaa stressiin, mutta sitoutumista tarvitaan, jotta mitään tärkeää saadaan valmiiksi.
Sitoutuminen on sitä, että pysyy jossakin asiassa loppuun asti. Hyvää on siinä se, että oppii velvollisuutta ja huonoa se, että saattaa joutua luopumaan jostain muusta.
NUORISTA IHMISISTÄ SANOTAAN välillä kaikenlaisia yleistyksiä. Esimerkiksi etteivät he osaa käyttäytyä teatterissa tai ymmärrä kulttuurin arvoa. Itse olen nähnyt, että kyllä he ymmärtävät. Eivätkä pelkästään ymmärrä, vaan elävät sen todeksi ja uudistavat sitä.
Ja mistä me keski-ikäiset, tai mitä nyt olemmekin, oikeastaan tiedämme, mitä he ymmärtävät? Miten he voisivat ymmärtää jotain, mistä eivät koskaan pääse osallisiksi?
Palataan yhteisöön. Kun yleisö tuli sisään, kaikki muuttui. Heistä oli tullut yhteisö. Yhteisö oli tehnyt esityksen. Ja ehkä juuri esitys oli tehnyt yhteisön.
He katsoivat toisiaan, esitys ja yleisö, suoraan ja ohi.
Siinä se oli, me kaikki tunsimme sen, jollakin tavalla me olimme osa sitä.
Siksi minä, teatterintekijä, haluan puhua siitä.
Kansallisteatterin Mieleni on peto -esityksessä näyttelivät eli yhteisöön kuuluivat Ridwan Ahmed, Adnan Almousa, Rozken Bouzan, Yasamin Fayaz, Maisa Fraser, Juho Hagan, Toivo Honkakoski, Tilma Lucenius, Arvand Rasul, Yazan Saad, Ada Safdari ja Hanif Sultani.
