Mies näyttää kotitalonsa ulkoseinästä kohdan, johon asti tulvavesi on noussut. Toisessa kuvassa nainen esittelee naapurustoaan, joka on peittynyt mustaan lumeen. Sama on käynyt muuallakin siperialaiskaupungissa, jota ympäröi yhdeksän hiililouhosta. Kohtaukset ovat DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin tarjoamia karmaisevia kuvia ilmastokriisistä.
Ensimmäinen kuva on elokuvasta The Here Now Project. Greg Jacobsin ja Jon Siskelin dokumentti koostuu vuonna 2021 ympäri maailmaa kuvatuista videopätkistä. Yhdessä pätkässä turkkilaismies itkee lehmiensä perään, kun nämä laiduntavat maastopalon liekkien tuntumassa. Toisessa brasilialainen pyöräilijä polkee karkuun punaista hiekkamyrskyä.
Kuva mustasta lumesta on puolestaan Alina Simonen dokumentista Black Snow. Se kuvaa kansalaisjournalisti Natalia Zubkovaa, joka kertoo Youtube-kanavallaan sen, mitä valtio-omisteinen media ei kerro: ympäristö ja ihmiset kärsivät aggressiivisesta kaivosteollisuudesta.
Zubkovan kahdella lapsella on synnynnäinen munuaisvika, jonka hän epäilee johtuvan kaivosten levittämistä myrkyistä.
The Here Now Project ja Black Snow ovat osa dokumenttielokuvafestivaalin Ilmastoraportti-sarjaa. Sarjaan kuuluu seitsemän tänä vuonna debytoinutta elokuvaa, joista suurimmassa osassa keskitytään tavallisiin ihmisiin.
Kenialais-yhdysvaltalaisen Searching for Amani -elokuvan näkökulma on 13-vuotiaan Simon Alin. Hänen isänsä, kenialaisen luonnonsuojelualueen opas, on löytynyt kuoliaaksi ammuttuna paria vuotta aikaisemmin. Teini selvittää isänsä kohtaloa.
Taustalla on maata vaivaava kuivuus ja siitä johtuvat kiistat. Omaa osaansa kiistoissa näyttelee kolonialismin perintö. Alueiden omistus on harvojen käsissä.
Toinen suuri taustatarina on ilmastonmuutos. Se puhaltaa aikaisemmat jännitteet ilmiliekkeihin.
Myös The Wolves Always Come at Night -elokuvassa yhden perheen elämä mullistuu ilmastonmuutokseen linkittyvistä syistä. Mongolialainen pariskunta, Davaasuren Dagvasuren ja Otgonzaya Dashzeveg, joutuu muuttamaan avarilta aroilta Ulan Batorin kaupungin laitamille.
Esivanhemmista alkanut ketju katkeaa. Perheen neljä lasta eivät enää kasva paimentolaisuuteen.
Yksilöiden tunteet heijastuvat valkokankaalta suoraan katsojien silmille. Sään ääri-ilmiöt ja ilmastonmuutoksen seurausten epäoikeudenmukainen jakautuminen ovat tuttuja uutisista ja kirjoista, mutta dokumentit tuovat teorian rinnalle yksilötarinoita. On eri asia kauhistua mustasta lumesta, kuivuudesta tai hiekkamyrskyistä yleisellä tasolla kuin nähdä Natalia Zubkovan, Simon Alin, Davaasuren Dagvasurenin ja Otgonzaya Dashzevegin suru isolta kankaalta.
Uutisoinnissa yksilöön keskittyvää kulmaa on syytä varoa. Jos tunteisiin vetoavia tarinoita ei aseteta suurempaan kehykseen, ne voivat häivyttää ilmiöiden juurisyyt ja kehystää ihmisiä pelkiksi uhreiksi. Systeeminen ongelma ei saisi rajautua pelkiksi nyyhkytarinoiksi.
Politiikassa yksilökulmaa on myös syytä parjata. Jos ilmastonmuutoskeskustelu kiteytyy ainoastaan siihen, milloin yksittäinen ihminen saa lentää lomamatkoille tai miten paljon hän saa syödä leikkeleitä, unohtuu, että suunnan kääntäminen ei ole yksilöiden kulutustottumusten varassa. Se on politiikan tehtävä.
Elokuvaperinteessä yksilönäkökulma sen sijaan on saanut kiistämättömän aseman. Niin tekijät kuin katsojatkin ovat tottuneet hahmottamaan suurempia teemoja yksilötarinoiden kautta.
Intialais-yhdysvaltalaisessa Nocturnes-elokuvassa tutkija Mansi Mungee asettaa yö yön jälkeen koiperhosia keräävän vaalean kankaan Himalajan kasvillisuuden keskelle. Hän tutkii lämpötilan vaikutusta perhoslajien kokoon. Tutkimus voi viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Katsojalle Mansi saattaa edustaa koko tutkijayhteisöä, joka on ilmaissut huolensa ilmastonmuutoksesta. Tai hän voi edustaa kärsivällisyyttä – ehkä jopa hitautta muutoksen edessä.
Ohjaajat Anirban Dutta ja Anupama Srinivasan eivät voi ohjata katsojan näkökulmaa. Toisin kuin journalismi tai politiikka, taide jättää tulkinnanvaraa.
Elokuvataide jättää mielellään myös kuvia katsojansa verkkokalvoille. The Here Now Projectin metsäpaloista värittyvä taivas näyttää maailmanlopun enteeltä. Nocturnesin kuvat vierekkäin asettuneista koiperhosista näyttävät mosaiikilta, jota säestää siipien rapina.
Sarjan elokuvallisimpiin dokumentteihin kuuluu sen kotimainen edustaja, Virpi Suutarin Havumetsän lapset. Kuvat veneestä lipumassa pitkin Pudasjärven tulvametsää ovat liikuttavan kauniita.
Taiteen ei tarvitse tinkiä estetiikasta ja ryhtyä kuvittamaan saarnoja. Ei edes ympäristökriisin edessä.
Aktivisti, kirjailija ja dokumentaristi Toni Cade Bambara on sanonut, että ”taiteilijan tehtävä on tehdä vallankumouksesta vastustamaton”. Siihen ei ole yhtä reittiä.
Ilmastoraportti-sarjaan kuuluu myös The White House Effect -dokumentti, joka on koostettu kokonaan arkistomateriaalista. Se esittelee avainhetkiä ilmastonmuutoksen ja politiikan suhteessa.
Kun vuonna 1988 George H. W. Bush halusi nostaa ympäristökriisin keskiöön, fossiilisten polttoaineiden puolesta puhuvat tahot aloittivat kampanjan, joka asetti tutkijoiden näkemykset kyseenalaisiksi. Politiikka vesittyi.
Taidetta on vaikeampi lobata teollisuuden palvelijaksi. Ilmastoraportti-sarjan teokset puolustavat mieluummin vaikka koiperhosia tai mongolialaisia paimentolaisia.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali Helsingissä 4.–9.2.2025
Voiko elokuva muuttaa maailmaa?
Dokumentaristi Virpi Suutari saa DocPoint-festivaalilla Apollo-elämäntyöpalkinnon. Se myönnetään kotimaista dokumenttielokuvaa merkittävästi edistäneelle henkilölle.
Tuoreimmalla elokuvallaan Havumetsän lapset Suutari on myös edistänyt keskustelua ympäristökriisistä ja aktivismista.
”Taide on tärkeä työkalu ympäristökriisin havahtumiselle. Itsellenikin kävi niin”, Suutari kertoo.
Hän inspiroitui Juha Kauppisen kirjasta Heräämisiä – Kuinka minusta tuli luonnonsuojelija. Inspiraatio kantoi omaksi elokuvaksi asti. Nyt Havumetsän lapset puolestaan inspiroi muita.
”Taide on merkityksellistä, koska se menee rationaalisen ja verbaalisen tuolle puolen”, Suutari sanoo.
”Dokumenttielokuva herättää mielikuvitusta, samastumista, ja se herättää tunnistamista. Se taas herättää meissä eettisyyttä.”
Jos Suutarilta kysytään, elokuvalla voi siis muuttaa maailmaa. Taide vaikuttaa ihmiseen silloinkin, kun se ei puhu asioista suoraan.
Suutari kertoo itse viimeksi vaikuttuneensa marraskuussa Amsterdamin IDFA-dokumenttielokuvafestivaaleilla näkemästään ukrainalaisdokumentista Intercepted. Se limittää toisiinsa ääniraidan, jolla kuullaan venäläissotilaiden koteihinsa soittamiaan puheluita, sekä kuvat, joissa ukrainalaiset yrittävät elää arkeaan sodan keskellä.
”Se on elokuva, jonka kautta pitkästä aikaa pysähdyin Ukrainan sodan äärelle. Aloin taas todella ymmärtää, mitä siellä tapahtuu.”
Suutarin mukaan dokumentaristeilla ei kuitenkaan ole erityistä valistustehtävää, ei sotien eikä ympäristökriisien suhteen.
”Mutta historiankirjoitusta meidän on alana tehtävä. Dokumentoimme omaa aikakauttamme, keräämme todisteita ja aineistoa.”
Suutarin elokuva Havumetsän lapset taltioi nykyistä nuoruutta, metsäaktivismia sekä itse metsiä. Samalla se on näyte kotimaisesta elokuvataiteesta.
Niin metsät kuin taide näyttävät elokuvassa parastaan, vaikka katsoja tietää molempien olevan uhattuna hakkuiden, ilmastokriisin ja kulttuurileikkausten takia.
