Maailman päättäjien katseet ovat kääntyneet Grönlantiin ja koko arktiseen alueeseen. Grönlanti on suurvaltapolitiikan, uuskolonialismin ja itsenäistymiskamppailun ristipaineen lisäksi ilmastonmuutoksen kipupisteessä.
Arktiset alueet, joilla viitataan aivan napaseudun lisäksi maapallon pohjoisiin osiin, lämpenevät arvioiden mukaan kahdesta neljään kertaa muuta palloa nopeammin. Hauras, ainutlaatuinen Arktis on koti lumesta ja jäästä riippuvaisille lajeille sekä kasvihuonekaasujen merkittävä sitoja. Arktinen merialue voi kuitenkin olla kokonaan jäätön jo vuonna 2030. Miksi sillä on väliä ja mitä siitä seuraa?
1. Olemme kaikki riippuvaisia arktisista alueista
Jäisen tundran ikiroutaan on sitoutunut merkittävä määrä hiiltä. Satelliittikuvaa ja ilmastomallien dataa analysoimalla on selvinnyt, että arktisilla alueilla voi koittaa ensimmäinen kokonaan sula kesä jo viiden vuoden kuluttua. Miksi ikirouta on tärkeää?
Jäänkierron pitäisi toimia arktisilla alueilla siten, että talvikuukausina muodostuu jäämassaa, joka kesäkuukausina vähenee, mutta ei koskaan katoa täysin. Pienimmillään massa on tyypillisesti syyskuussa. Nyt on kuitenkin uhkana, että jää pääsee sulamaan kesän aikana kokonaisuudessaan, mikä hidastaa sen muodostumista kylminä kuukausina. Jääpeite vähenee, sula kausi pitenee ja noidankehä on valmis.
Merenpinta ja sen lämpötila nousevat. Jään alta vapautuu ilmakehään hiilidioksidia sekä sitä monin kerroin vahvempaa kasvihuonekaasu metaania. Lämpenemisen myötä lisääntyvät pieneliöt tuottavat enemmän kasvihuonekaasuja.
Merijään kutistumisella ja vesistöjen jääpeiteajan lyhentymisellä on lukematon määrä seurannaisvaikutuksia sekä Arktiksen itsensä kannalta että globaalisti. Ympäristökriisien myötä alueen lajit ovat ahdingossa ja arktisten alkuperäiskansojen kielet, kulttuurit ja elämäntavat uhattuina. Matalammila leveysasteilla lämpeneminen tuo tullessaan sään ääri-ilmiöitä, kuten helleaaltoja, metsäpaloja ja tulvia.
2. Puuraja siirtyy arktisen vihertymisen seurauksena
Maapallon lämpötilan nousun seurauksena puuvartinen kasvillisuus on lisääntynyt arktisilla alueilla. Satelliittikuvista on havaittu, että puut, pensaat ja muut kasvit levittäytyvät tundralla pohjoisemmaksi. Taustalla on muun muassa pidentynyt kasvukausi, joka johtaa niukkakasvuisten kasvuisten lajien korvautumiseen runsaslehtisimmillä pensailla. Samalla hiilen ja veden kierto muuttuu. Ilmiöstä käytetään nimitystä arktinen vihertyminen.
Kasvanut lehtipinta-ala pensasmaisessa kasvillisuudessa sitoo enemmän hiilidioksidia kuin kitukasvuinen varpukasvillisuus. Tätä voisi luulla hyväksi asiaksi, mutta asia on hiukan monimutkaisempi.
Tiheämpi kasvillisuus imee itseensä enemmän auringonvaloa kuin matala, harva kasvusto, mikä kiihdyttää maaperän lämpenemistä. Vaikka kasvillisuuden lisääntyminen sinänsä kasvattaa alueiden hiilensidontakykyä, se tuskin riittää maaperästä näin vapautuvan hiilen kattamiseen.
Puhutaan myös arktisen alueen ”rusehtumisesta” (Arctic browning). Siinä arktisen alueen kasvillisuus tuhoutuu kuivumisen ja äärimmäisten sääilmiöiden seurauksena ja menettää tätä myötä kykynsä sitoa hiilidioksidia. Kuoleva eliöstö ja puurajan siirtyminen tekevät arktisen ilmaston muutoksen silminnähtäväksi.
Puurajan siirtyminen on jo saanut aikaan muutoksia vuodenkierrossa ja eliöstössä. Lumenviipymät sulavat entistä varhaisemmin. Lumenviipymä eli jasa on vuoristossa tai tundralla oleva alue, jossa lumi sulaa selvästi muuta lumipeitettä myöhemmin, vasta myöhään kesällä. Nyt ne ovat vaarassa hävitä kokonaan. Lumi on tunturialueiden ekosysteemeille korvaamattoman tärkeää. Esimerkiksi sulavesipurojen lajeihin ilmastonmuutos vaikuttaa ratkaisevasti.
Tundra on laiduntavien lajien, kuten karibun ja myskihärän, katoava koti. Muutokset näiden lajien kannassa saavat aikaan kauaskantoisia vaikutuksia koko ekosysteemiin: kasviyhteisöjen sisäinen lajijakauma horjuu ja muuttaa edelleen ravinteiden kiertokulkua, maaperän lämpötilaa ja kasvihuonekaasujen vapautumista ja sitoutumista.
Esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa. Porot pohjoisen Suomen tundralla ovat riippuvaisia alueen kasvillisuudesta ja sen saatavuudesta. Pakastumisen ja lauhtumisen vaihtelu muodostaa maan pinnalle jäkälän peittävän jääkerroksen, joka vaikeuttaa kasvinsyöjien ravinnonhankintaa.
Poroilla on tärkeä rooli metsittymisen hillitsijöinä. Tunturiluonnon säilymisen kannalta on välttämätöntä, että paljakka, tunturin lakialue puurajan yläpuolella, pysyy puuttomana. Vaikka tunturikoivujen ja pajujen taimia ravintonaan käyttävät porot ehkäisevät puiden levittäytymistä korkeuksille, muodostaa myös ylilaidunnus oman uhkansa tundralle. Yksi yhteinen nimittäjä on osoitettavissa: ihmisen toiminta.
3. Arktiksen luonnonvarat ovat suurvaltojen hampaissa
Ikiroudan sulaessa ihminen pääsee käsiksi erilaisiin luonnonvaroihin, kuten mineraaleihin ja öljyyn. Muun muassa ydinvoimaloissa käytettävää uraania löytyy Grönlannin maaperästä, ja titaanimineraaleja on louhittu saaren luoteisosassa aivan sarvivalaille elintärkeän luonnonpuiston kupeessa.
Grönlannin luonnonvarat ovat monien suurvaltojen kiikarissa. Avokätisesti kaivos-, rakennus- ja tieinfrastruktuuria rahoittavat valtiot havittelevat osaansa sulavan jään alta paljastuvista resursseista. Se, että olemme itsekin arktinen maa, ei tunnu estävän suomalaista jäänmurtajakalustoa ottamasta osaa arktisten luonnonvarojen rohmuamiseen. Arktinen öljynporaus on esimerkki ilmastotuhon syistä ja seurauksista samassa, polttoaineenkatkuisessa paketissa.
Merellä arktisten alueiden reunavaltiot pyrkivät venyttämään talousvyöhykkeidensä rajoja. Se on mahdollista, koska sulia väyliä avautuu leudomman ilmaston myötä. Tämä tarkoittaa sitä, että myös uusia kauppareittejä muodostuu.
Kaivannaisteollisuuden raaka-aineiden lisäksi kalakannat ja uudet meriväylät kiinnostavat maita. Lisääntynyt liikennöinti kuitenkin lisää öljyonnettomuuksien ja vieraslajien leviämisen riskiä, ja merenalainen melu haittaa merieläimiä jo itsessään.
Meriekosysteemit ovat uhan alla globaalisti, ja arktisten alueiden kiihtyvällä lämpenemisellä on vaikutuksia myös kaukana napapiiristä. Esimerkiksi planktonkannat Pohjois-Atlantilla ja trooppisilla merialueilla ovat romahtamassa. Arktisen alueen merissä ne puolestaan kasvavat.
4. Arktis on todennäköisesti seuraava konfliktialue
Arktisen alueen hallinta kiinnostaa suurvaltoja myös muista syistä. Erityisesti itsehallinnollisen Grönlannin sijainti on strategisesti merkittävä.
Yhdysvaltojen istuva presidentti Donald Trump on perustellut haluaan alueen haltuunottoon ”kansallisella turvallisuudella”. Yhdysvallat on ollut kiinnostunut Grönlannista jo 1800-luvulta asti.
Hyödyllinen ilmatila on ollut liittovaltion kiinnostuksen kohteena huomattavimmin kylmän sodan aikana, jolloin Pohjois-Grönlantiin perustettiin satelliittitarkkailu- ja varoitusjärjestelmien arktinen kiinnepiste, Thulen sotilastukikohta eli nykyinen Pituffikin avaruustukikohta.
Grönlannin hallitus saati Grönlantia hallinnoiva Tanska eivät ole suhtautuneet Yhdysvaltojen uhkauksiin ja ostotarjouksiin suopeasti.
Reitit Aasiaan sekä Pohjois-Amerikasta että Euroopasta lyhenevät miltei puolella kuljettaessa Arktiksen läpi Suezin tai Panaman kanavien sijaan. Grönlannin merialuetta ympäröivät maat ovat olleet innokkaita vakiinnuttamaan asemaansa alueella. Myös Kiinalla ja Venäjällä on ollut aktiivisia pyrkimyksiä alueen hallinnassa. Ei ole yllättävää, että maailman suurimman saaren havittelijat ovat geopoliittisia kilpailijoita keskenään.
Lämpenevä ilmasto on viime vuosina kiihdyttänyt Grönlantiin liittyviä jännitteitä entisestään. Pöydällä on kysymys paitsi ilmastosta, myös grönlantilaisten itsemääräämisoikeudesta, alkuperäiskansojen asemasta jälkikoloniaalisessa maailmassa ja loppuviimein ihmisarvosta.
5. Muutos on mahdollinen
Ilmastonmuutos on jo edennyt niin pitkälle, että sen vaikutuksia pitää kiireesti hillitä.
Parlamentaarinen ja ulkoparlamentaarinen vaikuttaminen, paineen lisääminen paikallisella, valtakunnallisella ja kansainvälisellä tasolla sekä ilmastonmuutoksen juurisyihin puuttuminen ovat avainasemassa ilmastokatastrofin suitsimisessa.
Kasvava piittaamattomuus ympäristöstä koko läntisen maailman poliittisella kentällä on lannistavaa, mutta emme saa vaipua apatiaan. Keinoja riittää aina ruohonjuuritasolta kabinetteihin asti. Kyky muutoksen kuvitteluun piilee meissä jokaisessa. Nyt tarvitaan päättäväisyyttä sen täytäntöönpanoon.
Kirjoittaja on kulttuurin monitoimija, joka työskentelee Arktisen museon Nanoqin toiminnanjohtajana.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
