Mitä tekisit, jos saisit valita: ottaisitko 50 000 euroa tilillesi heti vai et? Suunnilleen sen verran voisit saada nykyisillä puun hinnoilla, jos laitat muutaman hehtaarin perintömetsäpalstastasi lihoiksi.

Puun hinta on korkealla. Juuri nyt saisit hakkuukypsän metsän avohakkuulla kerralla hyvät rahat, mäntytukista lähes 90 euroa per motti. Suomalaiset sellutehtaat saivat aikaisemmin raaka-ainetta Venäjältä, nyt ne joutuvat etsimään sitä Suomesta, sillä EU asetti rajoituksia kaupankäynnille Venäjän kanssa sen aloittaman hyökkäyssodan jälkeen.

Mitä mahtaisit tehdä, jos asuisit maaseudulla, jossa metsätalous muodostaa ison osan vuosituloistasi ja muita elinkeinoja on vähemmän kuin kaupungissa?

Samalla, kun ympäristöhätätila etenee ja ilmasto kuumenee, osin sinun päätöksistäsi riippuu, pieneneekö Suomen hiilinielu vai ei ja tuhoutuuko metsäsi ekosysteemi vai ei.

Ottaisitko 50 000 euroa vai etkö ottaisi?

Monet metsänomistajat raapivat päätään tämän tilanteen edessä.

Jatketaan kuvittelua.

Entä jos vaihtoehtoja olisi enemmän kuin kaksi, suojella kokonaan tai hakata kokonaan. Entä jos hakkaisit metsääsi vain sopivasti? Voisit myydä vain osan lihavimmista puista, hiukan samaan tapaan kuin järvestä kalastetaan isoimmat kalat, mutta ei alamittaisia. Näin toimivat esi-isäsi ennen suurta avohakkuiden aikakautta.

Nykyisin tällainen metsänhoito on vastavirtaan soutamista. Se on kuitenkin mahdollista.

Hullua puhetta

”Tästä en halua kuullakaan”, lausui sydämistynyt metsäneuvoja puhelussa Arja Alikoivistolle. Elettiin 2010-luvun loppua. Alikoivisto oli perinyt metsäpalstan ja tutustunut maallikkona eri metsänhoitotekniikoihin, joilla voisi saada metsästään tuottoa.

Jatkuva kasvatus kiinnosti häntä. Se vaikutti luonnonmukaisemmalta kuin jaksollinen kasvatus, johon kuuluvat avohakkuut, joissa koko metsä kaadetaan viimeistä riukua myöten, ja jäljelle jää hävityksen kauhistus. Alikoivisto oli soittanut paikalliselle metsäpalveluja tarjoavalle metsäneuvojalle ja kertonut haluavansa jatkuvan kasvatuksen mukaisen metsänhoitosuunnitelman.

”Muistan tämän puhelun vieläkin. Muistan, mistä ajoin ja minne, ja koko sen ajomatkan mies oli vihainen ja sanoi, että jatkuvaan kasvatukseen hän ei usko eikä lähde siihen ollenkaan.” Sillä tyylillä metsät menisivät kuulemma pilalle.

Arja Alikoivisto kertaa vuosien takaisia kokemuksiaan keskellä metsäpalstaansa. Olemme rämpineet hänen omistamassaan talousmetsässä Ruskolla, reilun kymmenen kilometrin päästä Turusta. Alikoivisto on luvannut esitellä metsänhoitofilosofiaansa, joka edustaa tällä hetkellä vähemmistöä. Hän on nykyisin myös Metsän jatkuvan kasvatuksen yhdistys Silvan hallituksessa. Yhdistys edistää metsän jatkuvan kasvatuksen osaamista ja yleistymistä Suomessa.

Alikoivisto viittilöi ympärilleen. Aikanaan tätä varsinaissuomalaista talousmetsää on hoidettu pääosin avohakkaamalla ja istuttamalla tilalle yhtä puulajia. Suurin osa puista on samanikäisiä. Tämä jaksollisen kasvatuksen perusajatus on nykyisin vallalla oleva metsänhoitokäytäntö – ja sen suunnan Alikoivisto aikoo muuttaa.

Puupelto ei ole metsien luonnollinen olotila.

”Nyt tähtäämme siihen, että tänne saataisiin useampaa puulajia, erirakenteisuutta ja eri-ikäistä metsää.” Alikoiviston edistämässä jatkuvassa kasvatuksessa metsä pidetään koko ajan puustoisena eli sitä ei koskaan hakata kerralla matalaksi. Puita poistetaan yksittäin tai pienissä ryhmissä, jolloin metsä säilyy jatkuvasti elävänä ja monimuotoisena ja puusto eri-ikäisenä. Metsä uudistuu itsekseen, kun uusia puita kasvaa luontaisesti siemenistä.

Tapa jäljittelee metsän omaa kiertoa. Jos ihminen ei hoitaisi metsiä lainkaan, ne olisivat erirakenteisia ja niiden lajisto olisi monimuotoista. Tällainen metsän luontainen rakenne on yleisin kaikkialla maapallolla, ja siihen metsät palaavat metsäpalojen jälkeen. Yhden lajin tasaikäiset puupellot eivät ole metsien luonnollinen olotila, vaan seurausta ihmisen toiminnasta.

Alikoivisto sanoo, että metsäteollisuutta tarvitaan tulevaisuudessakin, ja jostain sen pitää saada raaka-aineensa. On kestävyyden kannalta tärkeää eritellä, millaisia metsiä suojellaan ja millaisista otetaan puuta.

”Ei tästä meidän metsästä oikein suojelualuetta saisikaan.” Aluetta oli hoidettu aikanaan tehometsätalouden opeilla, ja luonnontilaiseksi palauttamisessa menisi pitkään.

Joskin myös talousmetsissä on luontoarvoja eli asia ei ole aivan yksiselitteinen. Luonnon monimuotoisuuden kannalta metsänhoidossa olisi joka tapauksessa hyvä käyttää monipuolisia menetelmiä, muun muassa metsäekologi Aleksi Nirhamo on todennut.

Herätys

Alikoivisto johdattaa jäkäläisen kalliomaaston ylitse kohti notkelmaa, joka on komeiden honkien ja vehreiden sammalmättäiden peitossa. Sitten hän osoittaa ympärillämme avautuvaa kuusikkoa.

”Tämä herätti minut. Metsänhoitoyhdistys suositteli aikanaan tämän komean metsän avohakkuuta. Se tuntui aivan hirveältä.” Sama suositus oli myös Metsäkeskuksen virallisella metsään.fi-sivustolla, josta metsänomistaja näkee metsänsä tiedot – käytännössä hakkuusuositukset.

Alikoivisto sisuuntui ja alkoi opiskella vaihtoehtoisia menetelmiä. Lopulta hän löysi metsäneuvojan, joka ymmärsi jatkuvaa kasvatusta.

”Hän kävi täällä merkkaamassa, että näitä isoimpia puita ei kaadeta koskaan”, Alikoivisto viittaa komeisiin kuusiin.

Kaikkein järeimmät puut jäävät jatkamaan sukua. Kun elinympäristössään parhaiten selvinneet puut tuottavat taimia, geeniperimä säilyy hyvänä, Alikoivisto selittää. Tehometsätaloudessa käytetään usein taimitarhoissa kasvatettuja taimia. Niiden siemenet ovat todennäköisesti peräisin muualta, jolloin paikallinen sopeutuminen heikentyy. Myös geneettinen vaihtelu heikentyy, kun siemenviljelyksistä saadaan siemeniä vain rajoitetusta määrästä emopuita.

Alikoivisto iskee luupin sammaleeseen ja jatkaa perustelujaan, miksi avohakkuu on pahasta.

”Grammassa metsämaata on 500 metriä sienirihmastoa. Tällaisella neliömetrin alueella on miljoonia kilometrejä rihmastoa, jolla puut ovat yhteydessä toisiinsa.”

Sienijuuren eli mykorritsan avulla puut välittävät viestejä toisilleen.

”Jos iskee joku tuholainen, rihmasto välittää viestin muille, että nyt pistäkää suoja-aineet päälle.”

Lisäksi puut välittävät ravinteita toisilleen jopa niin, että kuoleva puu lähettää ravinteet rihmastojen kautta omille geneettisille jälkeläisilleen.

”Ne on ihan huikeita juttuja”, Alikoivisto sanoo ja nostaa luupin sammaleesta.

Luontaisen metsän toiminta perustuu biologiseen ja ekologiseen vuorovaikutukseen: resurssit virtaavat sinne, missä niitä tarvitaan.

Avohakkuu järkyttää tätä tasapainoa.

Myös pistemäiset hakkuut, joita jatkuvan kasvatuksen metsänhoitotavassa tehdään, ovat metsälle stressitekijä. Pistemäisessä eli yläharvennushakkuussa kuviolta poistetaan yksittäisiä, taloudellisesti kypsiä puita tai pieniä puuryhmiä, jotta pienemmille ja alikasvoksessa oleville puille jää enemmän kasvutilaa ja valoa. Metsänhoidossa kuvio tarkoittaa rajattua kasvupaikkaa, jossa kasvaa tietty valtapuulaji.

Tällöin on tärkeää, että metsänhoitaja tietää, mitä tekee. Esimerkiksi metsän hakkaaminen liian harvaksi voi altistaa sen myrskyvahingoille. Vaikka nekin kuuluvat luontoon, laajat myrskytuhot ovat metsätalouden kannalta epätoivottuja, Alikoivisto kertoo.

”Nyt kun tämä on tehty varovasti, olen ollut tosi tyytyväinen siihen, että ei ole tapahtunut myrskyvahinkoja, vaikka on ollut kovia tuulia.”

Toisaalta lahopuu on tärkeää metsän tasapainolle.

Tehometsätaloudessa itsekseen kaatuneet puut ja hakkuutähteet korjataan pääosin pois, sillä lahopuu houkuttelee tuhohyönteisiä, kuten kirjanpainajia. Ne voivat puolestaan tehdä selvää rahakkaista metsäalueista, minkä vuoksi ne ovat monen metsänomistajan painajainen. Metsätuholaki kuitenkin velvoittaa, että tuholaisten iskettyä metsänomistajan on pakko poistaa vahingoittuneet puut, jos tuholaisilla on leviämisvaara.

Alikoivistolla on tuholaiskysymykseenkin vastaus.

Hän sanoo, että ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien kuivuuskausien ja helteiden aikana kuuset stressaantuvat, jolloin niiden pihkanmuodostuskyky heikkenee. Jos kirjanpainaja tai muu tuholainen iskee, kuusi ei pysty enää puolustautumaan.

”Tässä tulee hieno metsän antagonistinen voima.”

Kun metsässä on lahopuuta, myös tuholaisten, kuten pelätyn kirjanpainajan, luontaiset viholliset elävät niissä. Monimuotoisessa metsässä minkään lajin ekolokero ei muodostu liian isoksi, vaan lajit elävät tasapainossa.

”Mutta se on hankalaa, jos meillä on vain yhtä puulajia ja samanikäistä metsää. Se on köyhä monimuotoisuudeltaan”, Alikoivisto sanoo. Pahinta tuhoa kirjanpainaja saa aikaan samanikäisissä ja yksilajisissa kuusikoissa, joissa on paljon niille sopivaa puuta lähellä toisiaan.

Keksiikö Alikoivisto jaksollisesta kasvatuksesta yhtään hyviä puolia?

Ei oikeastaan. Paitsi rahan, jota voi kääriä kerralla isomman summan.

Kuitenkin myös jatkuvasta kasvatuksesta saa tuloja. Vaikka pienestä hakkuusta tienaa kerralla vähemmän, voi niitä tehdä useammin. Ison avohakkuun ja siitä seuraavan ison tilin voi tehdä noin kerran sukupolvessa. Onko tämä kokonaisuudessaan jatkuvaa kasvatusta tuottavampaa, on näkökulmakysymys.

Alikoivisto sanoo, että hitaasti kasvavasta, arvokkaasta puuraaka-aineesta kuten paksuista tukkipuista toisaalta maksetaan nykyisin liian vähän. Jatkuvan kasvatuksen yhdistykset lobbaavatkin uuden jatkuvan kasvatuksen sertifikaatin puolesta. Se julkistettiin syyskuussa. Sertifioitu puu voi avata markkinoita, joissa raaka-aineilta vaaditaan kestävää alkuperää. ”Tarkoitus on, että puunostajat kiinnostuvat puusta, joka tulee metsästä, jota ei koskaan avohakata ja joista tehdään korkean jalostusarvon tuotteita, vaikkapa nyt huonekaluja tai taloja.”

”Usein yritetään lyödä kiilaa metsänomistajien ja luonnonsuojelijoiden välille. Jos puusta saa korkeamman hinnan, se hyödyttäisi pientä metsänomistajaa ja silloin hyötyisivät kaikki, myös luonto.” Tosin metsäteollisuuden pitäisi silloin muuttua toisenlaiseksi.

Vaakakupissa painaa vastuu tuleville sukupolville. Ilmastohätätilan keskellä on merkillistä, että Alikoivisto on ajatuksineen vähemmistössä. Aikanaan jatkuva kasvatus oli vallitseva metsänhoitokäytäntö.

Selitys palautuu sotien jälkeiseen aikaan. Silloin maan tapa muuttui valtion mahtikäskyllä.

Perinne vastaan avohakkuut

Aina toiseen maailmansotaan saakka suomalaiset pienmetsänomistajat olivat hoitaneet metsiään esi-isiensä perinnetiedon mukaisesti: lihavimmat tukkipuut kaadetaan ja myydään, koska niistä saa parhaimman hinnan. Pienemmät puut jätetään kasvamaan. Tällainen harsinnaksi kutsuttu poimintahakkuu oli maan tapa. Se kävi maalaisjärkeen ja sopi metsäekosysteemin kantokykyyn, tiivistää metsänhoidon professori emeritus Erkki Lähde kirjassaan Suomalainen metsäsota. Lähde tunnetaan avohakkuupolitiikan kriitikkona ja kestävän metsänhoidon grand old manina.

Suomalaisten metsäsuhde kuitenkin muuttui radikaalisti, kun metsäteollisuus alkoi kehittyä ja tuottaa tuohta valtiontalouteen. Syntyi uusi ajatus: metsäteollisuuden etu on kansakunnan etu. Köyhän agraari-Suomen kansantalous koplattiin kiinni metsäomaisuuteen.

Tämä on ajankuva huomioon ottaen ymmärrettävää.

Suomi joutui maksamaan Neuvostoliitolle sotakorvauksia, maata jälleenrakennettiin ja metsäteollisuuden etu meni yksityisten metsänomistajien edelle. Myöskään ilmastokriisistä ei puhuttu samalla tavalla kuin nyt.

Suuri Harsintajulkilausuma julkaistiin vuonna 1948. Siinä aikansa tunnetut metsäammattimiehet julistivat, että perinteinen metsänhoitokäytäntö ei enää käy. Täytyisi edistää avohakkuita.

Tärkeällä julkilausumalla yhteiskunta linjasi, miten yksityisten metsänomistajien täytyy toimia. Heidät velvoitettiin alaharvennuksiin ja uudistushakkuisiin eli avohakkuisiin. Siten metsästä saatiin irti kaikki mahdollinen: tukkipuun lisäksi metsistä haluttiin halpaa, keskenkasvuista puuta sellukattiloihin.

Agraari-Suomen talous koplattiin kiinni metsäomaisuuteen.

Aluksi avohakatuille länteille sentään jätettiin siemenpuita, joista metsä lähti luonnolliseen kasvuun, mutta 1960-luvulta lähtien valvovat ja neuvovat organisaatiot alkoivat vaatia metsänistutusta. Erkki Lähteen mukaan syy oli taimitarhojen intresseissä: ne halusivat saada puuntaimensa kaupaksi. Lähteen mukaan kyse oli ”huijauksesta, jossa tavoiteltiin vain sellu- ja paperiteollisuuden kuviteltua ja lyhytnäköistä etua”.

Suomalainen metsänomistaja todennäköisesti tuskaili toimiessaan perinnetietoa vastaan, mutta byrokraattinen koneisto ei antanut periksi.

Avohakkuusta tuli maan tapa.

Suomalaisten metsänomistajien oli pakko kuulua metsänhoitoyhdistykseen lain nojalla aina vuoteen 2014 asti. Metsänhoitoyhdistykset kehottivat käytännössä avohakkuisiin. Metsänomistajilla on myös uudistamisvelvoite, eli jos metsän puusto alittaa tietyn määrän, metsänomistajan on pakko uudistaa metsä istuttamalla tai kylvämällä. Ajan myötä käytäntö johti puupeltoihin.

Samassa tahdissa Suomen metsien monimuotoisuus heikkeni radikaalisti. Uhanalaisten metsälajien määrä kasvoi. Nykyisin luonnontilaisia metsiä on harvassa ja hiilinielut, joihin Suomen kansainväliset ilmastovelvoitteet ovat sidoksissa, ovat hävinneet. Vuonna 2021 maamme metsistä tuli hiilinielun sijasta hiilidioksidin päästölähde.

Omistaja päättää 

Alikoiviston kierros alkaa tulla päätökseen. Kumisaappaat ovat vettyneet ensin varjoisissa notkelmissa, sitten kuivuneet kuivalla mäntykankaalla. Rämpiminen käy työstä.

Ehkä sen vuoksi harva metsänomistaja pystyy nykyisin tekemään metsätöitä itse. He myyvät metsänsä usein avaimet käteen -periaatteella, mikä sujuu suunnilleen seuraavasti:

Metsänomistaja ottaa yhteyttä metsänhoitoyhdistykseen, joka hallinnoi prosessin omistajan toiveen mukaisesti, pyytää tarjoukset metsäyhtiöiltä ja esittelee ne omistajalle. Kun omistaja on hyväksynyt tarjouksen, metsänhoitoyhdistyksen asiantuntija koordinoi hakkuut metsäyhtiön tai sen alihankkijan palveluksessa työskentelevän motonkuljettajan kanssa, pidättää provision myyntihinnasta ja tilittää rahat metsänomistajalle. Hakkuuaukea pitää uudistaa määräajassa, eli omistajan pitää huolehtia, että puusto kasvaa sinne uudelleen.

Vaikka metsänomistajien pakkojäsenyys metsänhoitoyhdistyksissä muuttui vapaaehtoiseksi vuonna 2014 ja jatkuva kasvatus on tullut jälleen hyväksytyksi, se on edelleen harvinainen menetelmä. Metsäammattilaisilla on myyntiprosessissa suuri merkitys ja heidän keskuudessaan jatkuvasta kasvatuksesta tiedetään vähän. Lisäksi on vaikeaa löytää puunostajaa, joka haluaisi toteuttaa muuta kuin avohakkuuta, koska se on metsäyhtiölle tehokkainta, ja se saa kerralla paljon puutavaraa.

Arja Alikoivisto sanoo, että kannattaa vaatia.

”Myyjä päättää. Ihminen saa tehdä metsillään mitä haluaa.” Myös määritellä myyntiehdot.

Niistä kestävyyden kannalta olennaisia ovat ainakin nämä: Hakataan talvella, kun maa on roudassa. Silloin moton jättämät maaston vauriot jäävät pienemmiksi, eikä juurikääpä pääse leviämään. Hakataan pistemäisesti siten, että metsä pysyy koko ajan peitteisenä eli suurta aluetta ei kaadeta kerralla matalaksi.

Metsäyhtiöt suosivat kesähakkuuta, koska se on nopeinta ja tehokkainta. Ne ovat kuitenkin tuhoksi linnuille, joiden pesintä on käynnissä. On Suomen byrokraattisia paradokseja, että metsästyslaki velvoittaa pitämään koirat kytkettyinä lintujen pesimäaikaan, mutta kesähakkuita ei ole kielletty. Niissä tuhoutuu arviolta 100 000 pesää vuosittain, BirdLife Suomi on arvioinut.

Koirien pitää olla kytkettyinä lintujen pesimäaikaan, mutta metsien kesähakkuita ei ole kielletty.

Metsäyhtiöiden kannalta kesähakkuiden suosiminen on ymmärrettävää. Metsäteollisuus tarvitsee raaka-aineita ympäri vuoden. Lisäksi ilmaston lämpenemisen myötä routa-aika on lyhentynyt, minkä vuoksi motot jäävät helposti märkään maahan kiinni, eivätkä metsäautotiet kestä tukkirekkoja. Vuodesta riippuen maa voi olla roudaton jopa Kainuun korkeudelle saakka.

Alikoivisto kannustaa asettamaan ehtoja.

”Jos metsänhoitoyhdistyksen neuvot tai metsäyhtiön tarjous eivät miellytä, voi vaihtaa asiantuntijaa. Ei ole pakko suostua mihinkään, mitä he tarjoavat.”

Metsäkoneenkuljettajan ammattitaito on tärkeä vaatimus.

”Kun tätä metsää kaadettiin, hänelle piti antaa tarkat ohjeet, miten haluamme harventaa.”

Metsurilla oli vuosikymmenten kokemus, mutta vain avohakkuista, eikä jatkuvan kasvatuksen mukainen puiden harventaminen ollut hänelle tuttua. Lopputuloksesta tuli kuitenkin Alikoiviston palkkaaman metsänhoitajan neuvoilla hyvä, Alikoivisto kiittelee. Saarinen oli hakkuun alkaessa paikan päällä ohjeistamassa. Konekuljettaja sai kirjalliset, kuviokohtaiset ohjeet.

Alikoivisto sai metsästä tuloa, mutta hänen päätöksensä myötä luontoon ei jäänyt laajaa tuhoa, vaan pieniä hakkuuaukkoja, jotka alkoivat taimettua luontaisesti. Parin vuoden jälkeen tottumaton silmä ei erota, että kuviota olisi koskaan hakattu.

Uusi puusukupolvi varttuu siinä nyt.

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.