Helmikuussa vierailin aikaisemmin Saigonina tunnetun Hồ Chí Minhin kaupungissa museossa, joka on omistettu Vietnamin sodan ja sitä edeltäneen Indokiinan sodan perinnön vaalimiselle. Vierailuni aikoihin Trumpmuskin amerikkalaista demokratiaa kohtaan suuntaaman hyökkäyksen mittakaava alkoi tulla näkyväksi.
Kävellessäni museoon yhtenä tavoitteenani olikin hahmottaa presidentti Richard Nixonin hallinnon ja nykyisen hallinnon yhtäläisyyksiä. Kuinka tuo historiamme tähän saakka korruptoitunein ja tuhoisin yhdysvaltalainen hallinto vertautuu nyt näkemäämme idioottikaksikkoon, joka parhaansa mukaan tuhoaa George Washingtonin vuonna 1790 julistamaa ”suurta amerikkalaista koetta”?
Kenties selkeimmin näiden hallintojen samankaltaisuus näkyy – molempien pohjattoman moraalittomuuden ohella – siinä, kuinka jyrkästi maamme on jälleen jakautunut kahtia. Luin hiljattain 1980-luvulla tehdystä tutkimuksesta, jossa vain noin 20 prosenttia Nixonia vuoden 1972 presidentinvaaleissa äänestäneistä myönsi itse äänestäneensä tätä huijaria ja vedättäjää. Tarkastellessani museossa kauhuja, joita kotimaani hallinto oli kaatanut vietnamilaisten päälle, edellä mainittu tutkimus antoi minulle jotain lohtua. Toiveeni ja ennusteeni on se, että Trumpmuskin jälkeisenä aikana monet heistä, jotka lankesivat mielipuolen ansaan, tulevat häpeämään valintaansa ja jopa kieltämään sen, että ylipäätään äänestivät häntä. Tämä voi tuntua laihalta lohdulta, mutta kaikki lasketaan.
Oheiset kuvat ovat Vietnamin sodan aikaisia yhdysvaltalaisia rintamerkkejä esittelevästä Stories from Anti-War Badges -näyttelystä. Muistan lämmöllä, kuinka noita samoja rintamerkkejä oli hujan hajan ympäri lapsuudenkotiani ja joitain noista merkeistä en ole sittemmin nähnyt kuin vasta nyt, puoli vuosisataa myöhemmin.
Vuosien ajan ajattelin, että kaltaiselleni yhdysvaltalaiselle vassarille ainoa tapa löytää oma rakkaus synnyinmaataan kohtaan oli muuttaa pois sieltä. Nyt ymmärrän, että toinen – ja yhtä tehokas – tapa ymmärtää tuota rakkautta on katsoa vierestä, kun eräät planeetan viheliäisimmistä niljakkeista tuhoavat sitä sisältäpäin.
Kirjoittaja on yhdysvaltalainen taiteilija ja kuraattori, joka on asunut ja työskennellyt Suomessa vuosia. Hän syntyi ja kasvoi Yhdysvaltojen Keskilännessä ja oli 12-vuotias, kun Yhdysvaltain armeija ajettiin Vietnamista keväällä 1973.
