Tälla paikalla sijaitsi ennen kirjoittajan kotitalo.
Oli epätodellista herätä lasten huutoon leirissä: ”Tulitauko! Tulitauko!” Se oli toivon hetki keskellä kahden vuoden mittaista painajaista.
Se ei ollut mikään tavallinen päivä, vaan silloin, lokakuussa vuonna 2025, julistettiin tulitauko Gazaan kahden vuoden kansanmurhan jälkeen. Perheeni ja koko leiri iloitsi, joskin sota jätti jälkeensä haamusärkyä.
Olin odottanut tulitaukoa malttamattomana. Voisin vihdoin tavata ystäviäni, joita en ollut nähnyt kuukausiin, jopa vuosiin. Sodan aikana liikkuminen oli liian vaarallista ja ihmiset olivat jatkuvasti hengenvaarassa. Sovimme tapaavamme viikon päästä, 16. lokakuuta Al-Nuseiratin rannalla Gazan kaupungin sydämessä.
Tapasin Mahmoudin ja Husseinin. Ystävämme Omar ei päässyt paikalle. Hän oli syvästi ahdistunut, sillä hänen veljensä ruumis oli edelleen pommitetun talon raunioissa. Toinen hänen veljistään oli israelilaisessa vankilassa. Omar oli toivonut, että tämä vapautettaisiin 13. lokakuuta muiden vankien mukana, mutta turhaan. Hän kantoi surua ja läheisistä erossa olemisen raskasta taakkaa, mikä vain korostui vapautettujen vankien omaisten ilon rinnalla.
Vietin päivän nauraen ja surren ystävieni kanssa. Muistelimme elämämme hyviä hetkiä ja tuskallisia hetkiä kansanmurhan aikana. Yksi kysymys nousi esiin yhä uudelleen: Miltä tuntui, kun se vihdoin päättyi?
Hussein asui Al-Nuseiratissa eikä joutunut lähtemään evakkoon sodan aikana. Hän eli siellä kaksi vuotta läpi pommitusten, kuoleman ja nälän kauhujen. Hän majoitti luokseen monia pakenemaan joutuneita. Valitettavasti osa heistä kuoli iskuissa. Vaikka hän ei koskaan joutunut jättämään kotiaan, hän pelkäsi jatkuvasti, että joutuisi itsekin evakuoitumaan. Kun tulitauko julistettiin, hänet valtasi ensimmäisenä turvallisuudentunne. Hänen perheensä ei tarvitsisi lähteä pois kotoaan.
Mahmoud asui Gazan kaupungissa, jota pommitettiin jatkuvasti. Mahmoud perheineen joutui pakenemaan etelään toistuvien iskujen takia. Hän sai oman osansa sodan kauhuista: hän jätti kotinsa ja kaiken omaisuutensa taakseen ja eli perheineen pienessä huoneessa sukulaisten luona. Hän eli sodan kaikki vaiheet – pommitukset, kuoleman, nälän ja hintojen karkaamisen kaikkien ulottumattomiin. Kun tulitauko julistettiin, heidän ensimmäinen tunteensa oli pelko kodin puolesta. Oliko sitä enää? Kaksi päivää myöhemmin he saivat tietää, että rakennus oli säilynyt ehjänä, ja he olivat suunniltaan ilosta ymmärrettyään, että voisivat vihdoin palata kotiin yli puolentoista vuoden jälkeen. Heidän pitäisi vain siivota kotinsa ja jatkaa elämää.
Minä puolestani vietin ensimmäiset yhdeksän kuukautta Rafahissa kotonani, kunnes meidän oli pakko evakuoitua. Minusta tuntui kuin sieluni olisi irronnut ruumiistani. Muutimme telttoihin, missä kestimme sodan koettelemukset: kesän ankaran paahteen, talven kylmyyden, pommitukset, nälän ja humanitaarisen avun totaalisen puutteen.
Kaikkein tuskallisinta on kuitenkin se, että nyt sodan päätyttyä minulla ei ole kotia, johon palata. Se on tuhottu. Asun yhä pakolaisleirillä muiden Rafahista evakuoitujen kanssa. Kaupunkimme oli aiemmin yli miljoonan ihmisen koti. Nyt meillä ei ole mitään tietoa paluusta ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Meitä kalvaa tyhjyyden tunne, kun elämme ilman elämän perusasioita.
Pohdin, voiko perheensä ja kotinsa menettänyt ihminen kokea iloa tämän sodan päättyessä. Tuntuuko sodan loppuminen kaikista samalta?
Kirjoittaja on gazalainen kääntäjä ja kirjoittaja, jonka tekstejä on julkaistu kahdeksalla kielellä. Tekstin on suomentanut englannista Emilia Miettinen.
Juttua muokattu 5.11. klo 17.20, tarkennettu ilmausta talven lämpötilasta.
