Suomen hallitus on esittänyt ajatuksen Ottawan jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta irtautumisesta. Myös oppositiossa laajasti kannatettua ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutosta on puolustettu yleisluontoisin perustein, esimerkiksi muuttuneella turvallisuustilanteella. Hallituksen käynnistämä prosessi sopimuksesta irtautumiseksi perustuu puolustushallinnon ja ulkoministeriön tekemiin arvioihin, jotka on salattu.
Jalkaväkimiinojen on sanottu tuovan taktista etua rajan puolustamisessa, jos Venäjä hyökkäisi Suomeen. Sotatieteellinen näyttö ei kuitenkaan tue väitettä jalkaväkimiinojen puolustuksellisesta hyödystä vastustajan pysäyttämisessä rajalle.
Sodankäynnissä panssarintorjuntamiinat ovat etusijalla, ja jalkaväkimiinoja käytetään enimmäkseen suojaamaan juuri panssarintorjuntamiinoja. Jyrki Kataisen (kok) hallituksen vuonna 2011 allekirjoittama Ottawan sopimus kieltää yksinomaan maahan asetettavat jalkaväkimiinat, joiden tarkoitus on vammauttaa tai tappaa ihminen. Sopimus ei siis esimerkiksi koske panssarintorjuntamiinoja eikä myöskään raivauksen estolaitteita – siis jalkaväkimiinoja, jotka on asetettu estämään panssarintorjuntamiinan siirtäminen.
Panssaroidun hyökkäyksen pysäyttämiseen rajan kaltaisessa ympäristössä tarvittavat miinat ovat siis jo nyt laillisia, eikä niiden käyttämiseksi tarvitse erota Ottawan sopimuksesta.
Jalkaväkimiinan mahdollinen taktinen etu rajoittuu asemasodankäyntiin ja sisällissotien kaltaisiin konflikteihin, joissa ei ole selkeitä rintamia. Tällöinkin ne ovat tehokkaimmillaan, kun niitä käytetään yhdessä muiden aseiden kanssa, eivät oman onnensa nojaan haudattuina. Tästä näkökulmasta jalkaväkimiinojen hankinnalle voidaan löytää taktisia perusteita, jos eduskunta ja/tai Puolustusvoimat varautuvat sissisodankäyntiin tai väsytystaisteluun miehitetyssä Suomessa. Miinoja ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi julkisesti sanottu tarvittavan Helsinkiin, Jyväskylään ja Ouluun asennettaviksi.
Kyseenalainen tehokkuus
Jalkaväkimiinojen julkisesti esitetystä merkityksestä rajan puolustukselle tai suoran hyökkäyksen estämiselle ei ole näyttöä. Kansainvälisen Punaisen Ristin teettämässä ja lukuisten puolustusammattilaisten kiittämässä Anti-personnel Landmines – Friend or Foe? -tutkimuksessa vuodelta 1996 havaittiin, että jalkaväkimiinoja käytettiin harvoin ”oikein”, olipa kyse sitten kansainvälisen lain tai doktriinin näkökulmasta, eikä niillä ollut merkittävää vaikutusta yhdenkään 26 tutkitun sodan lopputulokseen.
Esimerkiksi Persianlahden sodassa Irakin sotilaat kylvivät Kuwaitiin arvioiden mukaan yhdeksän miljoonaa miinaa. Yhdysvaltojen sotilaat arvioivat, että miinakentän läpäisyyn kuluisi aikaa 18 tuntia vain huomatakseen, että läpi pääsi kahdessa. Arvioiden mukaan näihin miinoihin ei kuollut yhtään Yhdysvaltojen johtaman liittouman sotilasta – sen sijaan lukuisia siviilihenkilöautoja räjähti.
Tutkimuksen jatko-osa vuodelta 2004 vahvistaa alkuperäisen tutkimuksen lopputuleman. Lisäksi se ottaa tarkemmin kantaa jalkaväkimiinojen hyödyllisyyteen rajan puolustuksessa toteamalla, että rajalle jätettyjen jalkaväkimiinojen puolustuksellinen hyöty on vähäinen ja että rajalle jätetyt miinat luovat valheellisen turvallisuudentunteen puolustaville joukoille.
Jalkaväkimiinojen teho hyökkäyssodan pysäyttämiseksi on sittemmin myös laskenut. Esimerkiksi jalkaväkimiinoista seuraavaan humanitääriseen kärsimykseen ratkaisuksi esitetyt, itsetuhomekanismilla varustetut niin sanotut älymiinat, eivät sovellu pitkäaikaiseen rajan puolustamiseen akkujensa keston vuoksi.
Aselajien yhteistoiminnan, droonien ja miinanraivauksen kehityksen myötä jalkaväkimiinoilla ei voida myöskään ajatella olevan merkittävää hyökkääviä joukkoja hidastavaa vaikutusta.
Ehkä miinojen käytön puolesta puhuu strategian tutkimuksessa esitetty huomio siitä, että pelotevaikutus saavutetaan parhaiten, kun pelotetta käyttävä osoittaa myös itse kärsivänsä. Jalkaväkimiinat ovat elementissään tässä itsetuhon taktiikassa, jossa Suomi elehtii olevansa valmis kylvämään omaan maahansa miljoonia miinoja huolimatta siitä, etteivät ne pysty pysäyttämään venäläisiä panssarivaunuja.
Turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa
Suhteessa taktisiin epäselvyyksiin jalkaväkimiinojen ulkopoliittiset vaikutukset ovat verrattain yksinkertaisia.
Ottawan sopimuksesta irtautuminen viestii muille maille Suomen haluttomuudesta sitoutua Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana pidettyyn sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen. Pienten valtioiden puolustuspolitiikan johtavana periaatteena on ollut pitää huolta ystävyyssuhteista. Luotettavat ystävyydet rakentuvat aina sitoutumiselle yhdessä sovittuihin periaatteisiin, eivät tempoilulle.
Ottawan sopimus on erittäin laajasti allekirjoitettu ja harvinaisen onnistunut tavoitteessaan vähentää jalkaväkimiinoista aiheutuvia kuolemia. Siksi Suomen läheisten liittolaisten yksityisesti sekä Norjan tapauksessa julkisesti esittämä kritiikki Suomen sopimuksesta irtautumista kohtaan oli odotettua.
Kansanedustajien ja ministerien julkisuudessa esittämissä perusteluissa aloitteen Ottawan sopimuksesta irtautumiselle on sanottu tulleen Puolustusvoimilta, jossa puolustuspoliittinen näkökulma korostuu suhteessa ulkopoliittiseen näkökulmaan.
Toisaalta on etsitty esimerkkejä Baltian maista, vaikka vielä viime vuonna Viron Puolustusvoimien komentaja Andrus Merilo ja niin ikään Latvian Puolustusvoimat totesivat, ettei jalkaväkimiinoille ole operatiivista tarvetta. Sitten viime vuoden sodankäynnissä ja sen teknologioissa ei ole tapahtunut näitä arvioita muuttavia mullistuksia, mikä tukee johtopäätöstä, ettei jalkaväkimiinojen käyttöönotto ole puolustustekninen kysymys.
Demokratia tarvitsee läpinäkyvyyttä
Koska jalkaväkimiinojen väitetyt hyödyt ovat sotatieteen nykytiedon valossa vähintäänkin kyseenalaiset, olisi julkisuudessa esitettyä marssijärjestystä syytä avata, jotta Ottawan sopimuksesta irtautumisen perusteluita voitaisiin eritellä ja arvioida tarkemmin.
Demokraattiselle päätöksenteolle välttämättömät kysymykset jalkaväkimiinoista on toistaiseksi jätetty kysymättä. Tähän yhdistyy myös turvallisuuspuheelle tyypillinen epämääräisyys ja poliittisten päätösten syiden, perusteluiden ja motiivien sulkeminen demokraattisen tarkastelun ulkopuolelle. Moiseen ei ole varaa läpinäkyvään ja kriittiseen keskusteluun nojaavassa demokratiassa, jonka puolustamisesta maanpuolustuksessakin on viime kädessä sanottu olevan kyse.
Jalkaväkimiinojen käytön inhimilliset ja ympäristölliset seuraukset ovat traagisia, olipa Suomi sitten sodassa tai ei. Punaisen Ristin, Human Rights Watchin ja lukuisten muiden humanitääristen toimijoiden osoittamat, Ottawan sopimuksen allekirjoittamiseen johtaneet syyt eivät ole kadonneet minnekään. Taktisesti kyseenalainen jalkaväkimiina kun ei erota toisistaan ystäviä ja vihollisia, lapsia ja sotilaita tai panssarivaunuja ja hirviä.
Jos suurimpaan osaan suomalaisista kohdistuvaa leikkauspolitiikkaa perustellaan taloudellisella tilanteella, ei puolustusinvestointejakaan ole varaa haaskata aseisiin, joiden maanpuolustuksellinen arvo rajautuu oman kärsimysvalmiuden kommunikoimiseen. Amputaatioiden ja kuolemien sijaan siihen olisi muitakin vaihtoehtoja.
Henrique Garbino on sotatieteen väitöskirjatutkija Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa.
Teemu Vaarakallio on valtio-opin ja turvallisuuden väitöskirjatutkija Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa
