”Nykykulttuurissa ihmisen aivot joutuvat keskittämään huomion jatkuvasti lähelle. Normaalisti eläimen fokus on koko ympäristössä”, etologi Verna Vilppula sanoo. Eläin kohdistaa huomion yhteen pisteeseen vain uhkaavassa tilanteessa. Siksi tarkentaminen lisää elimistön kortisolia, hormonia, jota erittyy erityisen runsaasti stressitilanteissa.
Kohtaan Vilppulan näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskus Iiriksessä. Olemme tulleet kuulemaan Mia Takulan ja Ellen Virmanin Hevosen silmin -ääniteoksen ensiesitystä. Teoksen ensimmäisessä osassa Vilppula puhuu hevosen aistimaailmasta ja käyttäytymisestä. Toisessa osassa näkövammainen pararatsastaja Marja Mikkola kertoo, miten hän löysi hevosten luo ja kuinka hevosen avulla hän ”sai silmät ja jalat”. Teos luo ihmispuheen, hörähdysten, musiikin, kavioniskujen ja avonaisen dramaturgian kautta auditiivista muotokuvaa hevosesta. Takula ja Virman kuvailevat työtään lähtökohdiltaan paradoksaaliseksi, koska hevonen on eläin, joka pyrkii pysymään mahdollisimman hissukseen eikä ihmiskorva ei edes havaitse kaikkia hevosen ääniä. Suuri osa hevosten kommunikoinnista tuntuu suorastaan telepaattiselta.
Baltic Circle -festivaalin tilaama Hevosen silmin on osa akustista inklusiivisuutta esiinnostavaa kansainvälistä Radio That Matters -hanketta. Audioteos asettaa sokean ja näkevän samalle viivalle eikä näkökyky anna etumatkaa teoksen tulkinnalle. Tai oikeastaan emme ole samalla viivalla. Omat aistini ovat rapistuneet lähelle näkemiseen käyttämäni pinnistelyn vuoksi. En todellakaan kuule samalla tavoin kuin ihminen, jolle kuulo on selviytymisen kannalta merkityksellisempi aisti.
Viikkoa ennen hevosesitystä Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran symposiumissa ”Eläimet, etiikka ja teologia” kuuntelin hämmentyneenä Sami Pihlströmin alustusta siitä, miten vain ihmisellä on sielu – luulin otsikkoa ironiaksi – ja eläimet eivät ole kuolevaisia, koska eivät tunne ylihuomisen käsitettä. Odotin Timo Koistisen otsikolta ”Eläinten uskomuksista” kiinnostavaa tietoa, noh, siitä, millaisia uskomusjärjestelmiä muilta lajeilta on löydetty (enkä ollut ainut!), mutta hänen pohdintansa keskittyivätkin siihen, ovatko jotkut filosofit ajatelleet, että ”eläimillä” yleensäkään voisi olla uskomuksia.
Panu-Matti Pöykkö teki yhteenvedon kriittisessä eläintutkimuksessa usein siteeratun Emmanuel Lévinasin eläinnäkemyksistä: ”emme voi tietää, onko eläimellä kasvot”, eli moraalinen status. Pöykön ja Levinasin mielestä emme voi tietää muista eläimistä mitään ja, Ludvig Wittgensteinin sanoin: vaikka leijona puhuisi ihmiskieltä, emme ymmärtäisi. Ja voihan tosiaan olla, ettemme ymmärtäisikään savannilla elävää kissapetoa suurten kulttuurierojen vuoksi. Mutta vaikkapa sikaa voisimme jo ymmärtääkin.
Puheenvuoroissa korostui logoksen merkitys. Logos viittaa yhtälailla puheeseen ja sanaan kuin ajatteluun ja järkeenkin, siis kaikkeen siihen, mitä on pidetty ja pidetään yhä ihmiserityisenä, vaikka etologia eli eläinten käyttäytymiseen keskittyvä biologian tieteenhaara todistaa, että myös muut lajit kommunikoivat, heillä on lauserakenteita ja he käyttävät järkeä.
Silti olennaisempaa kuin muiden eläinten kieliopin vahtaaminen, olisi oman eläimyytemme ymmärtäminen: ihmiseläimen itsetuntemus. Emme ole vain rationaalisia ajatuksia puheeksi tuottavia mieliä. Myös eläinkehollamme on tärkeää tietoa. Sitä ei vain pidetä arvossa, sillä sen sanoittaminen ei aina ole mahdollista.
Ansioituneiden tutkijoiden alustukset kuulostivat auttamattoman vanhanaikaisilta näkökulmilta eläinkysymykseen, jota on käsitelty taiteen ja tutkimuksen piirissä runsaasti viimeisen kymmenen vuoden ajan.
Tuoreemman lähestymistavan tarjoaa koreografi Joonas Halosen Suojelija, joka lähestyy elollisuutta kehon moninaisten kykyjen kautta. Tanssiteatteri Tsuumin ja Oulun Tanssin Keskus Jojon yhteistuotanto kertoo tuovansa näyttämölle ruumiillista kulttuuria.
Nykytanssille ominainen luonnollinen liike havainnollistaa kauniisti sitä, miten anatomiamme tai liikeratojemme ulottuvuudet eivät ole kovinkaan kaukana muista eläimistä. Suojelijassa ihmisen mahdollisuutta kohdata muita eläimiä tutkitaan kehollisen empatian kokemuksen kautta. Empatia ei vaadi selittämistä, se on intuitiivista ymmärrystä toisen haavoittuvuudesta. Haavoittuvuus ulottuu eläimen koko olemukseen ja muistuttaa, ettei mieltä ja ruumista voi irrottaa toisistaan erillisiksi entiteeteiksi.
Haastattelin tanssitaiteilija Matilda Aaltosta Eläinoikeusakatemian blogiin hänen ja sosiologi Salla Tuomivaaran What Kind of Animal Are You? -luentoperformanssin takia. Esitys perkaa läntistä pakkomiellettä jakaa olevainen ajatteluun, johon pystyy vain (tietynlainen) ihminen, ja ulottuvuuteen, joka on vähäarvoisempaa. ”Dualistisen ajattelumaailman hylkäämisessä on lopulta kyse siitä, että huomaamme mielellisyytemmekin olevan osa eläimyyttämme. Kaikkia meitä eläimiä yhdistää myös se, että meillä on tietoisuus, mieli”, Aaltonen sanoi.
Suojelija vei minut pois logoksen alueelta, Hevosen silmin vapautti visuaalisuuden pakkovallasta. Jouduin harjoittamaan itsessäni kohtia, jotka ovat veltostuneet. Sain käsityksen siitä, miten olemassa oleminen koostuu vain pieneltä osin ajattelemisesta.
Anna Kontula kirjoittaa tuoreessa esseekirjassaan Kadonneen järjen metsästys siitä, miten todellisella järjellä on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä pidetään järkevänä: huomio suunnataan järjettömästi vaikkapa valtionvelkaan, vaikka pitäisi keskittyä koko elonkehää uhkaavan katastrofin torjumiseen.
Ehkä logos on puhtaassa ideamuodossaan jotain täydellisempää kuin edesmenneiden miesfilosofien pähkäilyistä voisi päätellä. Mutta onko meillä lajina pääsyä siihen?
Olen 30 vuotta argumentoinut lajitovereilleni toisenlajisten eläinten kunnioittamisen puolesta. He nyökyttelevät, mutta ostavat kaupasta yhä broileria, lohta ja lehmänmaitoa. Sanat eivät toimi edes yksilöiden välisissä kohtaamisissa – miten siis voisimme järjen avulla vakuuttaa koko kansainvälisen yhteisön ja ennen kaikkea talouselämän siitä, että lyhytnäköisen politiikan ja itsetuhoisen ihmistoiminnan aika on ohi.
Meidän on saatava jälleen kiinni eläinkehomme tiedosta. Vain siten ymmärrämme paikkamme maailmassa ja voimme toimia sen mukaisesti. Muutoin katoamme ja teemme tilaa paremmin elämään sopeutuville lajeille.
