”Metsään?!” parahtaa koiranäyttelykansa, kun valionarttu Moonshine’s Queen of the Fairies Titania on ottanut hatkat. Mustikkamaan männiköstä huokuu tuntematon uhka. Ylioppilasteatterin kesäteatteriesitys Koiranäyttely käsitteli kontrollia. Esitys lähestyi hallintaa ja hallitsematonta niin sisällössään kuin kielessään, johon oli upotettu Shakespearen Kesäyön unelmaa ja Edith Södergranin Levottomia unia, ylevää runoutta ja pieniä höhlyyksiä sulassa sovussa.
Koiranäyttelyssä tiivistyy tapahtumana länsimaisen ihmisen suuruudenhullu halu pakottaa elämä hölmön pienen eläimen (siis itsensä, ei koiran) hallintaan. Jalostaminen ei ole uusi ilmiö, mutta viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden aikana projekti on kiihdytetty turbovaihteelle. Jalostus on yhdistävä tekijä eläinteollisuuden nousussa, rotuhygieniassa eli eugeniikassa ja missikisoissa. Koiranäyttely voi tässä seurassa vaikuttaa viattomalta harrastustoiminnalta, ja siksi sen nostaminen näytelmäksi (tai näyttelyksi) näytelmän sisällä on herkullista.
Etologi Konrad Lorenz nimesi 1940-luvulla Kindchenscheman eli vauvaskeeman havaittuaan, että eläimissä esiintyy tiettyjä nuoruutta ja haavoittuvuutta osoittavia merkkejä, jotka herättävät toisessa suojelunhalun. Tällaisia ovat lapsenomaiset piirteet, kuten iso pää ja isot silmät, pieni suu ja leuka, pehmeys sekä huojuva askellus: toisin sanoen se, mitä pidetään söpönä. 2000-luvulla kehkeytyneen söpöystutkimuksen pioneeri Sianne Ngai1 on liittänyt söpöyden kulutuskulttuuriin: söpö kutsuu, jopa pakottaa hoivaamaan itseään, ja kun söpöydestä tehdään kulutustavaran ominaisuus, ainoa keino päästä hoivaamaan sitä on ostaa se omakseen.
Koirien elämään söpöyden ja lemmikkien samanaikainen kaupallistaminen on vaikuttanut valtavasti. Kuten Ngai sanoo, koska söpöiksi mielletyt piirteet ovat lapsekkaita ja siten pienuutta korostavia, ne merkitsevät aikuisella yksilöllä epäsuhtaisuutta, jopa epämuodostuneisuutta. Erityisen hyvin epämuodostuneisuuden söpöyttä voi tarkastella brakykefaalisissa eli lyhytkalloisissa koiraroduissa kuten Koiranäyttelyssäkin nähdyssä2 englanninbulldoggissa. Tässä kohtaa ihmisten ja muiden eläinten jalostus eroaa toisistaan jyrkästi: ihmisten keskuudesta pyritään esimerkiksi sikiöseulonnan avulla poistamaan vammaisuutta, kun taas muita eläimiä muovataan tarkoituksella vammaisiksi, sairaiksi tai toimintakyvyttömiksi3.
Söpöllä objektilla on valta herättää subjektissa vahvoja tunteita. Ngai kuitenkin huomauttaa, että söpöys voi myös nostattaa aggressiota, halua tuhota ja turmella. Tällöin haavoittuvaiseksi tekeytyneen tai tehdyn valta ei paljoakaan paina. Vaikka koirat saavat ihmisen lässyttämään ja tuhlaamaan rahaa, (mieli)valta säilyy ihmisellä. Lelumaiseen olentoon on myös helpompi olla suhtautumatta vakavasti.
Koiranäyttelyssä jalostetaan myös ihmisainesta: kennelin ylläpitäjätär on teetättänyt lapsikseen täydelliset kaksoset. Designer baby viittaa lapseen, jonka perimään on vaikutettu valinnan tai muokkaamisen kautta joko alkio- tai sikiövaiheessa. Rotuopista periytyvä teknologia voi tuottaa hienoja tuloksia, mutta jostain syystä tapaamme pitää hyväksyttävämpänä muiden eläinten geneettistä peukalointia. Ihmisen kehittyminen kuuluu jumalten alueelle.
Ihmiset kuuluvat kesyeläimiin4, eikä luonnosta nykyisen käsityksen mukaan löydy villiä kantamuotoa tai versiota lajistamme. Koirat puolestaan ovat kesyyntyneitä susia, jotka eroavat villistä sukulaisestaan ensisijaisesti kulttuurisesti, eivät geneettisesti5. Olen miettinyt, voiko susiviha olla samaa vihaa, jota on tunnettu itsenäistä elämää eläviä tai muutoin oikukkaita naisia kohtaan: if not friend why friend shaped? – muut tämännäköiset on saatu kuriin, mutta nämä ruojat käyvät päälle, jos niille yrittää opettaa tapoja.
Koiranäyttelyn kehätoimitsijoina esiintyvät luonnonhenget eksyttävät eriasteisista itsehillinnän tiloistaan vapautuvan koiranäyttelykansan metsään. Metsä on inhimillisen hallinnanhalun vihollinen. Kuten Metsä meidän jälkeemme -tietokirjassa kerrotaan, metsän arvellaan johtuneen sanasta, joka tarkoittaa kaukaista, ”jotain ääretöntä”6. Ääretöntä on hankala mitata, eikä ole hallintaa ilman mittoja. Metsästä on siis päästävä. Sekä pois että eroon. Se on hoidettava luonnontilasta ihmisen tilaan, ihmistä ja ihmisen rationaalisia pyrkimyksiä hyödyttävään tilaan. Talouden tilaan.
Metsä on yhteensovittamaton kesyihmisen elämäntavan kanssa. Jos mielii toteuttaa sivistyneeksi määritellyn elämän vähimmäisvaatimuksia, kuten pyyhkiä perseensä paperiin ja lukea kirjoja tai rahdata valmistamaansa roskaa pahvilaatikoissa ympäri maailmaa, ei auta kuin panna tukkia pinoon. Tarpeemme kasvavat ja uudistuvat metsää nopeammin.
Hävittämällä metsää hävitetään jotain ihmisestäkin, mikä saattaa toki olla tarkoituksenmukaista. Metsä nimittäin on ihmisen tiedostamattoman alitajuisen symboli. Metsä on mysteerion ja syvemmän viisauden tyyssija. Siellä pesii outoja, pelottavia olioita. Hyvässä ja pahassa metsä edustaa kaikkea sitä, mitä emme saa sullottua valjaisiin tai kahlittua kuristuspannalla. Näytelmässä metsä on sekä unen tila että paikka, jossa ihminen kohtaa jotain itseään suurempaa, jotain sanoin kuvaamatonta, ja ehkä jopa oppii elämään hallitsemattoman rinnalla, antautumaan kaaokselle.
Kumppanuus koirien kanssa on eittämättä yksi harvoista mainitsemisen arvoisista ihmissaavutuksista. Koiranäyttely näyttää ihmiset poikkeuksellisen paljaina: söpöyteen lankeavina, mitättömiä voittoja hamuavina, elämää kontrolloivina, pikkumaisina megalomaanikkoina, jotka eivät, Södergrania lainaten, ”tiedä jumalien asuvan povessaan / tuntemattomina”. Mysteeri on meissä. Antakaamme koirien johdattaa meidät vanhojen puiden luo, sammalmättäille, osalliseksi elämän ja kuoleman ihmeelliseen karkeloon.
1. En ole lukenut Ngain Our Aesthetic Categories -kirjaa, kuulin hänestä Jessica DeFinon ja Emily Kirkpatrickin kauneuskulttuuria journalistisella otteella tarkastelevasta The Review of Mess -podcastista.
2. Koiria ei varsinaisesti nähdä, heidän läsnäolonsa luodaan näyttämöllä miimisesti.
3. Kenties jos yhteiskunta joutuisi vastaamaan eläinlääkärikuluista, monet koirarodut kiellettäisiin. Eläinlääkärit ovat kuitenkin osa lemmikkien ympärillä pyörivää yhä kasvavaa bisnestä.
4. Myös kesyyntyminen tuo mukanaan neoteenisia eli lapsille tyypillisiä piirteitä, kuten leikkisyys aikuisiällä. Sukupolvien jatkumossa kesyyntyminen aiheuttaa lisäksi läikkiä turkkiin. Tiina Raevaara esittää Minä, koira ja yhteiskunta -kirjassaan kiinnostavan teorian siitä, että kenties poikkeuksellisen hyvin näkyvät silmänvalkuaisemme ovat meidän valkoinen läiskämme.
5. Susi ja koira voivat saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä ja suomalaisten metsästäjien mielestä suuri osa metsiemme vähäisestä susikunnasta onkin tällaisia ”sekuleita” tai ”paskaturkkeja”.
6. Sanan etymologiasta on muitakin versioita, mutta tämä on mielestäni kiinnostavin.
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
