”Mulla on tämä suurennuslasi. Jos tällä katsoo lähempää, niin nuo mustat täplät ovat, jos vähän mielikuvitusta käyttää, kissan tassun muotoisia.”
Toden totta. Suurennuslasin valokeilassa näkyvät mustat pisteet muistuttavat hieman kissan tassuja. Ainakin niistä suurimmat. Tummat pisteet erottuvat paljaalla silmälläkin kuusen kaarnalla kasvavan haalean vaaleanpunaisen jäkälän pinnalta.
Tästä näköisyydestään jäkälä on saanut nimensä. Kyseessä on kissantassujäkälä, jonka metsäekologi ja jäkäliä väitöskirjaansa tutkinut Aleksi Nirhamo on bongannut Kotisten aarniometsässä kulkevan pitkospuureitin varrelta.
Harjaantumattomalta silmältä kissantassujäkälä kuten moni muukin melko vaatimattoman näköinen jäkälä voisi jäädä huomaamatta. Nirhamo sen sijaan osoittaa puun rungolta yhden jos toisen lajin.
”Tyypillisesti tässä kahden metrin pätkällä puun tyvellä on vähintään kymmenen jäkälälajia löydettävissä. Ja mä olen parhaimmillani löytänyt 43 lajia yhdeltä puulta.”
Nirhamon mukaan kissantassujäkälää pidetään vanhojen metsien lajina, mutta syystä tai toisesta se on Kotisten kuusikolle tunnusomainen ja juuri täällä ”ällistyttävän runsas”. Laji vaatii kostean pienilmaston, ja se suosii iäkkäitä kuusia. Kenties olosuhteet ovat sille täällä juuri otolliset.
Kotisten aarniometsä sijaitsee Evon retkeilyalueella, reilu 50 kilometriä Hämeenlinnasta koilliseen. Aarniometsä viittaa luonnontilaiseen tai lähes koskemattomaan metsään. Täällä metsä on saanut kehittyä jo pitkälti toista vuosisataa ilman metsänhoidollisia toimenpiteitä.
Nirhamon arvion mukaan valtaosa kuusista on noin 150-vuotiaita, männyt vanhempiakin. Siellä täällä näkyy luonnontilaiselle metsälle tyypillisiä aukeita, joista osa puista on kuollut ja kaatunut maahan lahoamaan. Lehtipuiden taimet ovat ehtineet aukolle ensimmäisenä.
Silti täälläkin vanhimmat kuuset ovat vielä kaukana iästä, jonka kuusi voi parhaimmillaan saavuttaa, ja puuston latvustorakenteessa ei ole vielä kovin paljon vuosisatojen aikana syntyvää vaihtelua. Nirhamon näkemyksen mukaan Kotisten metsä on Etelä-Suomen mittakaavassa jonkinlainen harvinaisuus, mutta yhä kehittyvä metsä.
Monet metsissä elävistä jäkälistä ovat vanhojen metsien lajeja ja vaativat kasvualustaksi etenkin vanhoja puita, Nirhamo painottaa. Sellaisia on hänen mukaansa heikosti saatavilla, ja siksi jäkälillä voisi mennä paremminkin.
Joka neljäs Suomen jäkälistä on uhanalainen. Yksi niistä on näkemämme kissantassujäkälä, statukseltaan vaarantunut eli vaarassa hävitä Suomesta seuraavan sadan vuoden aikana. Sitten on vielä suuri joukko jäkälälajeja, joiden tilasta ei edes tiedetä tarpeeksi, Nirhamo muistuttaa.
Suomen lajien uhanalaisuutta vuonna 2019 arvioineen Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n julkaiseman Punaisen kirjan mukaan jäkälien uhanalaisuutta selittää ylivoimaisesti eniten metsätalous: vanhat metsät ja vanhat ja kuolleet puut ovat hävinneet hakkuissa ja puusto on yksipuolistunut.
Eivätkä jäkälät ole ainoita. Suomessa uhanalaisista lajeista noin kolmannes – yli 800 lajia – on ylipäätään metsistä riippuvaisia lajeja.
Silti esimerkiksi vanhojen metsien merkitystä luonnon monimuotoisuudelle aika ajoin väheksytään.
Jokin aika sitten Nirhamo näki tällaisia kommentteja mediassa. Hän halusi löytää aihepiiriä käsitelleitä tutkimustuloksia kokoavan julkaisun, jolla voisi osoittaa, etteivät väitteet pidä paikkaansa. Kun sopivaa teosta ei Nirhamon yllätykseksi löytynyt, hän alkoi tehdä sellaista itse.
Nirhamon ja kahden muun Itä-Suomen yliopiston tutkijan, Tuomas Aakalan ja Jari Koukin, yhteistyönä syntyi kirjallisuuskatsaus, joka kokosi yhteen 99 pohjoismaista ja baltialaista tutkimusjulkaisua, joissa verrattiin Euroopan boreaalisen vyöhykkeen vanhojen metsien, talousmetsien ja avohakkuualojen lajistoa.
Lopputuloksena saatiin Nirhamon mukaan ”mustaa valkoisella”.
Kuten että vanhat metsät ja avohakkuuaukeat ovat molemmat lajirunsaita elinympäristöjä, mutta niiden lajisto on tyystin erilaista keskenään. Tutkimustulosten läpikäynti osoitti myös, että metsien lajisto rikastuu metsän ikääntyessä ja on runsaampaa hoitamattomissa vanhoisssa metsissä kuin talousmetsissä.
Kolmas huomio oli, että vanhoja metsiä ja hakkuuaukeita suosivat eri lajiryhmät. Esimerkiksi epifyytit eli toisen kasvin päällä elävät kasvit, joihin monet jäkälät kuuluvat, suosivat elinympäristönään vanhoja metsiä.
Ja juuri näitä jäkäliä olemme tulleet Kotisten aarniometsään katsomaan.
Kissantassulta kuljemme loivan rinteen yli metsäaukealle, jossa Nirhamo pysähtyy kookkaan haapapökkelön viereen.
”No niin, nyt on päästy tänne mihin halusin tulla. Täällä on runsaasti näitä järeitä haapoja. Se on tämän metsän kehitysvaiheen monella tapaa kiinnostavin piirre.”
Nirhamo arvelee, että paikalla on samanlainen historia kuin useimmilla muillakin eteläsuomalaisilla vanhoilla metsillä. Paikalla on ollut ihmisen aiheuttama metsäpalo joskus 1800-luvulla, jonka jälkeen alue on saanut kehittyä pitkälti omillaan. Häiriön jälkeen metsä on ollut ensin lehtipuuvaltainen, jonka peruja ovat ympärillämme kasvavat ja jo kuolleet haavat.
”Ja haavoissa tietysti on mielenkiintoista se, että ainakin mä muistan, että peruskoulun biologian tunnilla kerrottiin, että haapa on avainlaji. Se on sitä useille eri eliöryhmille ja myös näille epifyyttisille jäkälille.”
Avainlaji on erityisen merkityksellinen tietyn ekosysteemin ja sen lajiyhteisön menestymisen kannalta. Haapa on avainlaji, koska sen kaarna on vain lievästi hapanta, toisin kuin havupuilla ja koivuilla. Siksi haavalle on muodostunut hyvin erottuva lajisto.
Nirhamo osoittaa haapapökkelön kaarnalla kasvavaa kuivaa vaalean vihertävänruskeaa röpelöä – raidankeuhkojäkälää. Se on Nirhamon mukaan vanhoille haavoille ominainen laji ja parhaimmillaan melko näyttävä, vaikka nyt jäkälä näyttääkin kuivuuden näännyttämältä.
”Jos tulee sade, se muuttuu melko kirkkaan vihreäksi.”
Raidankeuhkojäkälää esiintyy koko Suomessa, mutta laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi. Metsien hakkuut, vanhojen lehtipuiden väheneminen sekä ilmansaasteet selittävät lajin taantumista. Lisäksi useat sille otolliset kasvupaikat on aikoinaan raivattu pelloiksi.
Stereotyyppisessä kasvatuskuusikossa haapoja on vain vähän, tai ne voivat Nirhamon mukaan puuttua kokonaan. Siksi niitä kannattaisi hänen mukaansa valita runsaasti säästöpuiksi eli ne pitäisi jättää metsänhakkuissa pystyyn. Näin neuvotaan myös metsänhoidon suosituksissa.
Kuinka hyvin tällaiset toimenpiteet lopulta auttavat lajeja kuten raidankeuhkojäkälää on edelleen hieman epävarmaa, Nirhamo sanoo. Ensinnäkin säästöpuiden määrä hakkuuaukoilla on tällä hetkellä hänen mukaansa riittämätön. Toiseksi säästöpuita on jätetty talousmetsiin vasta 90-luvulta alkaen, joten jätetyt puut eivät vielä ole saavuttaneet jäkälien kannalta tarvittavan vanhaa ikää.
Lisäksi ongelmana voi olla tärkeiden elinympäristöjen pirstoutuminen. Talousmetsään jätetyt säästöpuut voivat olla etäällä vanhoista metsistä, joissa lajien lähdepopulaatiot sijaitsevat. Vaikka sopiva kasvualusta olisikin tarjolla, jäkälä ei välttämättä saavuta sitä, Nirhamo huomauttaa.
Eikä lajille kelpaa ihan mikä tahansa elinympäristö. Raidankeuhkojäkälä suosii Nirhamon mukaan tietynlaista mikroilmastoa. Aukko on sille liian paahteinen, mutta liian tiheässäkään metsässä laji ei menesty.
Haapavanhusten luota jatkamme vielä syvemmälle metsään, sillä Nirhamo on nähnyt siellä jotain mielenkiintoista.
Saavumme tyvestä hiiltyneen kelon juurelle. Nirhamo arvioi, että kyseinen mänty on ollut kaarnaton jo ennen viimeisintä metsäpaloa. Siinä tapauksessa puu on ehtinyt olla kuolleena vähintään 150 vuotta.
Tällaisia kuolleita mutta yhä pystyssä seisovia puita Nirhamo on tutkinut väitöskirjaansa varten ja monitieteellisessä Kelo-hankkeessa.
Tutkijoita on kiinnostanut se, miksi jotkut puut pysyvät pystyssä vielä kauan kuolemankin jälkeen. Todennäköisin selitys on puuainekseen kehittyvä lahonkestävyys.
Se puolestaan liittyy mahdollisesti puiden korkeaan ikään tai metsäpaloihin. Männyt usein selviävät metsäpaloista, mutta tulen aiheuttaman vahingon myötä niihin muodostuu puuaineksen paljastuma eli palokoro, jonka vuoksi ne altistuvat muulle vahingolle. Jotta vahinko ei laajenisi palokorosta, puu investoi lahonkestävyyteen.
”Mikä voi tarkoittaa, että se tuottaa puuainekseen kemiallisia aineita, jotka lisäävät sitä lahonkestävyyttä. Erityisesti vanhat männyt ovat kehittäneet tätä kohdatessaan häiriöitä kuten metsäpaloja”, Nirhamo sanoo.
Vuosikymmenten saatossa puun pinta alkaa ahavoitua, jolloin se muuttuu merkittävästi myös jäkälien näkökulmasta. Eräät jäkälälajit esiintyvät pelkästään näillä pitkään kuoleman jälkeen pystyssä pysyneillä keloilla. Tästä kelosta Nirhamo löytää kaksi lajia, jotka esiintyvät vain hiiltyneellä puulla: silmällä pidettävän palosuomujäkälän ja vaarantuneen ryväsjäkälän.
”Tietysti tämän tyyppisiä puita ei sitten talousmetsämaisemassa ole käytännössä lainkaan, sillä talousmetsässä ei ole metsäpaloja tätä nykyä ollenkaan. Myöskään puut eivät elä vanhoiksi, jolloin niitä tekijöitä, jotka lisäisivät tätä lahonkestävyyttä, ei siellä ole olemassa”, Nirhamo toteaa.
Valtaosa Suomen metsistä on metsätalouden käytössä. Lajeilla, jotka suosivat hakkuuaukeita tai pärjäävät hoidetuissa talousmetsissä, riittää siis runsaasti elintilaa. Sen sijaan vanhoista, talouskäytön ulkopuolella olevista metsistä riippuvaisten lajien tilanne on huonompi.
Nirhamo sanoo, että tällä hetkellä suurin epäsuhta koskee vanhoja metsiä. Luonnonmetsämaisemassa vanhaa metsää olisi varovaisten arvioiden mukaan puolet metsämaisemasta, tällä hetkellä sitä on Etelä-Suomessa pari prosenttia.
Jos siis nykyiset puuntuotannon käytännöt johtavat lajiston köyhtymiseen, millaisilla menetelmillä metsäluonnon monimuotoisuutta voitaisiin tukea?
Nirhamo kannattaa avarakatseisuutta. Sitä, että talousmetsien ja suojelumetsien lisäksi olisi jotain siltä väliltä. Siis metsänhoitoa, jossa luontovaikutukset ja monimuotoisuus otettaisiin tosissaan huomioon.
Metsänhoidossa olisi Nirhamon mukaan hyvä käyttää monipuolisia menetelmia. Ei niin, että yksipuolisesta jaksollisesta kasvatuksesta siirryttäisiin pelkkään jatkuvaan kasvatukseen. Silloin tulisi taas yksipuolista, kun suunnan pitäisi olla kohti monipuolista metsämaisemaa. Jos lajiston halutaan pysyvän monimuotoisena, metsämaiseman pitäisi muistuttaa vaihtelevaa, luonnontilaista metsämaisemaa.
Lahopuuta muodostuu talousmetsissä niukasti, sillä metsänhoitomenetelmät on optimoitu minimoimaan puiden kuolleisuus, koska puiden lahoaminen on pois hakkuutuloista, Nirhamo sanoo. Hänen mukaansa avohakkuille pitäisikin jättää nykyistä enemmän säästöpuita, joista aikanaan kehittyisi talousmetsään vanhoja ja kuolleita puita.
”Se on ihan keskeinen keino näiden vanhojen metsien lajien auttamiseen. Tietysti puute tällä hetkellä on, että sitä tehdään tosi pienessä mittakaavassa.”
Tällä hetkellä talousmetsien puustosta jätetään avohakkuissa säästöpuiksi keskimäärin noin parin prosenttia. Nirhamon mielestä liikkeelle pitäisi lähteä kymmenestä prosentista, jos lajistoa haluttaisiin tosissaan tukea.
”Mun mielestä metsälajiston monimuotoisuuden edistäminen ainakin jossain määrin edellyttää sitä, että jätetään luonnon omaan käyttöön osa tästä tuotannosta.
Nirhamo näkee monissa toimenpiteissä sekä metsätaloutta että luonnon monimuotoisuutta hyödyttäviä synergioita. Esimerkiksi puulajistoltaan monimuotoisempi metsä kestäisi paremmin kirjanpainajan aiheuttamia tuhoja.
Juuri nyt etenkin vanhojen metsien suojelu näyttää poliittisesti olevan hyvin vaikeaa.
Suomi on EU:n jäsenmaana sitoutunut biodiversiteettistrategiaan eli luontokadon pysäyttämiseen ja luonnon tilan parantamiseen vuoteen 2030 mennessä. Yksi strategian avaintavoitteista on suojella vanhat ja luonnontilaiset metsät.
Jokainen EU:n jäsenmaa päättää itse, millaiset kansalliset kriteerit se vanhojen metsien suojelulle asettaa. Suomessa hallitus päätyi lopulta niin tiukkoihin kriteereihin, ettei esimerkiksi Etelä-Suomesta löydy juurikaan uutta suojeltavaa. Kriteerit herättivät laajaa kritiikkiä tutkijayhteisössä.
Toki metsien suojelu ei riipu ainoastaan EU:n sanelemista ehdoista. Suomi voisi milloin tahansa oma-aloitteisesti edistää metsien suojelua, mutta ei sitä tee, Nirhamo muistuttaa.
”Tämän vanhojen metsien kriteerien määrittämiskeissin voisi ajatella testinä, onko Suomessa poliittista halukkuutta edistää metsien suojelua. Ja kävi ilmi, että ei ole.”
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö suojeltavia metsäkohteita olisi.
Nirhamo viittaa Luontopaneelin muutama vuosi sitten tekemään esitykseen, jossa ehdotettiin, että jokaisesta maakunnasta laitettaisiin suojeluun 10 prosenttia laadukkaimpia metsäelinympäristöjä.
Silloin oltaisiin Nirhamon mukaan kaukana määritetyistä vanhan metsän kriteereistä ja suojeltaisiin vielä hiljattain talouskäytössä olleita metsiä.
”Eli jos metsien suojelua Etelä-Suomessa halutaan edistää, se tarkoittaa jonkinlaisten talouskäytössä olevien metsien suojelua. Siitä ne lähtevät palautumaan lähemmäs vanhan metsän statusta ja luonnontilaa.”
Nirhamon mukaan tällainen metsä voisi olla vaikkapa 50 vuotta sitten avohakattu, mutta sen jälkeen omillaan kehittynyt metsä.
”Näkisin sellaisen metsän suojelun näkökulmasta arvokkaampana kuin kuusikon, jota on hoidettu tehokkaasti ja tähdätty siihen, että se tuottaa mahdollisimman paljon raaka-ainetta, vaikka se niin sanottu tehometsä olisi vanhempi.”
Ikä ei siis ole ainut tekijä, jota Nirhamon mielestä pitäisi metsissä katsoa. Oleellista on, missä määrin elinympäristöä on muokattu eli kuinka luonnontilainen metsä on.
Mitä ikinä Suomen metsissä päädytään tekemään, tarvitaan aikaa, jotta tehdyt toimenpiteet alkavat vaikuttaa ja näkyä metsien rakenteessa ja lajistossa. Satavuotias talousmetsä ei muutu luonnonmetsäksi suojelupäätöksellä, vaan se kehittyy hitaasti siihen suuntaan, Nirhamo painottaa.
Prosessi voi viedä satoja vuosia.
Ja keskellä yhä kiihtyvää ilmastonmuutosta aika on kortilla.
”Jos me nyt suojellaan eteläsuomalaista metsää ja ajatellaan, että se 100–200 vuodessa luonnontilaistuu, niin sitten täällä onkin viisi astetta lämpimämpää ja metsät näyttää ihan erilaiselta.”
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
