”Me ollaan vähän kuin baarin sisäänheittäjä Kanarialla. Sellainen, joka huutelee kadulla ja houkuttelee ihmisiä sisään. Meidän kautta on helppo lähteä tutustumaan omaan taidesuhteeseensa ja kehittää sitä.”

Jouni Väänänen istuu taukohuoneen sohvalla Helsingin Arabiassa, Taideteollisen korkeakoulun entisissä tiloissa ja kuvailee rooliaan taidemaailmassa. Seinään hänen takanaan on niitattu muutaman neliömetrin kokoiseksi suurennettu ryhmäkuva kesän 2024 Ihmemaa X -näyttelyn taiteilijoista. Joku kolistelee viereisen huoneen maalivarastossa ja pumppukärryt kolisevat eestaas käytävässä. Puhelin piippaa toistuvasti. Aikaa kesän Parempi maailma -näyttelyn avajaisiin on kolmisen viikkoa. Mukaan kutsutut taiteilijat alkavat olla valmiina omien teostensa kanssa, mutta näyttely on kaikkea muuta kuin valmis.

Seuraavaksi Purkutaide-hankkeen taiteellinen johtaja Väänäsen ja tuottaja Laura Jarvan pitäisi taikoa erillisiin huoneisiin rakennettujen tilataideteosten ja installaatioiden ympärille yhtenäinen kokonaisuus. Apuvoimia ei liikaa ole, ja muutkin resurssit ovat kortilla, mutta ei se ennenkään tekemistä ole estänyt. Tavoitteena on tuottaa immersiivinen kokonaisuus, jonka läpi yleisö pääsee vaeltamaan.

”Paikka näyttää vielä joltain sairaalalta, eikä se voi olla lopullinen kokemus”, Väänänen linjaa.

Nollapiste Kerava

Purkutaide-hanke syntyi kymmenisen vuotta sitten Keravalla. Tai ehkä aikaa on vierähtänyt jo 15 vuotta, välillä alkupisteiden määrittely on vaikeaa.

Kesällä 2016 toistasataa graffitimaalaria seitsemästä eri maasta saapui Keravalle, jossa he peittivät graffiteilla vuosia tyhjillään nököttäneen, hieman omituisesti nimetyn Petterin liikekiinteistö -ostoskeskuksen. Keravan äänimaisemaan erottamattomasti kuuluvien, Helsinki-Vantaan lentokenttää lähestyvien lentokoneiden matkustajatkin otettiin huomioon ja ostarin katolle maalattiin ainoastaan lentokoneesta nähtävä ostarin kokoinen Sherwood Forever -teksti legendaarisen Hollywood-kyltin tyylillä.

”Ehkä Purkutaide kuitenkin pohjimmiltaan sai alkunsa jo vuonna 2010. Järjestin silloin Keravan nuorisopalveluiden kanssa Masterpiece-nimisen näyttelyn jo jonkin aikaa tyhjänä olleessa ostoskeskuksessa, vanhoissa Kesportin tiloissa. Näyttelyssä oli esillä läheisellä luvallisella graffitiseinällä otettuja teoskuvia.”

Valokuvanäyttely erikoisessa ympäristössä osoittautui yleisömenestykseksi. Siitä innostuneena Väänänen rupesi ehdottelemaan läheisten tyhjillään olleiden kiinteistöjen omistajille, poliitikoille ja kaupungin edustajille ideoita näyttelyistä.

”Viitisen vuotta esittelin ideoita milloin minkäkinlaisesta konseptista. Lopulta sain paperille riittävästi paikallispoliitikkojen ja virkahenkilöiden nimiä, ja lähestyin sen kanssa rakennusliike SRV:tä. SRV:llä hämmästyttävästi ymmärrettiin idean arvo.”

Ensimmäinen Purkutaide-näyttely toteutettiin lopulta samassa ostoskeskuksessa, jossa aikaisempi Masterpiece-näyttelykin oli järjestetty. Tästä ensimmäisestä ulkoilmanäyttelystä muodostui niin suosittu, että kaupunki palkkasi Väänäsen pohtimaan julkisessa tilassa näkyvää taidetta enemmänkin. Pian Keravan naapuri Järvenpää pyysi Väänästä lainaan, koska sielläkin nökötti tyhjillään purkua odottava ostoskeskus.

Kerava valikoitui ensimmäisen näyttelyn järjestämispaikaksi siksi, että se oli Väänäsen kotikaupunki. Reilun 38 000 asukkaan kaupunki osoittautui kiitolliseksi paikaksi hioa konseptia.

”Täällä Stadissa voi laittaa silmät kiinni, heittää kiven johonkin suuntaan ja se osuu kaltaiseeni tyyppiin. Täällä on luovia ihmisiä ja ideoita tarjolla jopa ylenpalttisen paljon, jolloin osa ideoista tukahtuu ennen kuin niistä ehtii tulla mitään. Kun Keravalla ei keskimäärin tapahdu mitään, voi se olla otollisempi kasvualusta.”

Graffiti yhdistää

Ensimmäisen Purkutaide-näyttelyn tukeutuminen yksinomaan graffitiin ja katutaiteeseen ei ollut sattumaa.

”Aloitin graffitien valokuvaamisen ja maalaamisen 90-luvun puolivälissä Tuusulan maalaismaisemissa. Silloisessa nollatoleranssi-ilmapiirissä näytti siltä, ettei graffitien tekemisestä ainakaan ammatiksi olisi. Eihän graffitia nähty edes taiteena.”

Väänäsen valitsema hetki aloittaa graffitiharrastus oli monin tavoin huonoin mahdollinen, mutta niillä mennään mitä on. Vähitellen suhtautuminen graffiteihin kuitenkin muuttui, ja vuonna 2008 Helsingissä lopetettiin kymmenen vuotta jatkunut Stop töhryille -projekti. Samalla loppui nollatoleranssi graffiteja ja katutaidetta kohtaan. Muutamaa vuotta myöhemmin oltiinkin keskellä koko maan kattavaa katutaidebuumia, jonka myötä eri puolille pystytettiin luvallisia graffitiseiniä ja maalattiin suuria muraaleja talojen päätyihin.

”Satuin olemaan yksi niistä ensimmäisistä maalareista, jotka puhuivat omilla kasvoilla ja nimillä graffitien tekemisestä laajemmin, ja edistin luvallisten seinien rakentamista. Siinä vaiheessa huomasin myös ajautuneeni jonkinlaiseksi ammattigraffititateilijaksi.”

Vuodesta 2011 lähtien Väänänen onkin elättänyt itsensä ”seinien maalaamisella”, kuten hän uraansa kuvailee. Työlistalta on löytynyt muun muassa iso pino ravintoloihin ja liiketiloihin maalattuja ”katutaidehenkisiä” teoksia ja erilaisten maalaustapahtumien järjestämistä. Tosin viime vuosina aikaa on mennyt Purkutaide-hankkeen hommissa siinä määrin, ettei aika oikein riitä maalaamiselle sen enempää työn puolesta kuin harrastuksenakaan.

”Enemmän on vittu enemmän.”

Väänäsen kipparoiman Purkutaiteen ohella viime vuosina on nähty muitakin näyttelyitä, jotka on järjestetty purkua odottavissa kiinteistöissä. Näyttelyiden organisoijista monia yhdistää tausta graffitin parissa, eikä tämäkään välttämättä ole sattumaa.

”Olemme tottuneet näkemään taiteen tekemiseen soveltuvina paikkoina ympäristöt, jotka eivät ilmeisesti laajemmin sellaisina esittäydy. Purkutalokin näyttäytyy muuna kuin purkua odottavana roskana.”

Ideat kiertäköön

Purkutaide-konsepti ei ilmaantunut Väänäsen päähän tyhjästä. Maailmalla on nähty aiemminkin projekteja, joissa on täytetty tyhjillään olevia rakennuksia graffiteilla ja katutaiteella. Hieman ennen ensimmäistä Purkutaide-näyttelyä Lappeenrannassa järjestettiin 5000m²-näyttely, jossa purkua odottanut entinen kaupunginteatterin rakennus maalattiin kauttaaltaan.

”Miten sen nyt sanoisi? Tämä on kaikki lainatuista paloista yhteen kasattua. Mutta kävin lainailemaan sen verran kauempaa, että se näyttäytyi täällä freshinä.”

Vaikka Purkutaiteen alkuperäiset palaset onkin lainattu sieltä ja täältä, on osien yhdistelmä omanlaisensa. Palasten koostumuskin on muuttunut matkan varrella yllättävän paljon, eivätkä eri vuosien näyttelyt ole toistensa kopioita. Vaikka iso osa muutosta on kummunnut halusta tehdä uudenlaisia asioita, Purkutaiteen historiasta nousee yksi erityisen hyödylliseksi osoittautunut keskustelu. 

Keväällä 2018 Purkutaide valtasi Helsingin Kyläsaaressa moottoripyöräjengi Bandidoksen entisen päämajan. Näyttely tarjosi puitteet keskustelutilaisuudelle, jossa Väänäsen kanssa katutaiteesta ja siihen liittyvistä väänsi kriitikko ja kuraattori Otso Kantokorpi.

”Otso oli aika tiukkasanainen ja tuli hieman sellainen olo, että nyt sieltä tuli joku taidekriitikko kusemaan mun homman päälle. Ajattelin aluksi, että jos ei napostele, niin aina voi pysyä poissa.”

Kantokorven keskeinen teesi oli, että katutaide irroitettuna katutaiteen kontekstista saattaa typistyä ainoastaan estetiikaksi, siis kuviksi ilman merkitystä. Kovasanaisuudestaan huolimatta Kantokorpi oli innostunut Väänäsen konseptista, toivoi näyttelyissä nähtävien tyylien määrän lisääntyvän ja intoutui välittömästi miettimään sopivia taiteilijoita, joita voisi houkutella Purkutaiteen piiriin. Surullisesti viikko keskustelutilaisuuden jälkeen Kantokorpi menehtyi, ja samalla hänen ideansa jäivät siltä osin toteuttamatta. Ne eivät kuitenkaan unohtuneet.

”Kritiikistä sisuuntuneena rupesin miettimään, minkälaisia juttuja tässä voisi tehdä. Olin myös siihen mennessä järjestetyissä viidessä Purkutaide-näyttelyssä tehnyt sen, mitä sillä mallilla pystyi tekemään. Ne eivät tuottaneet muuta kuin miinusta ja mietin, että monitaiteellisempi lähestymistapa voisi houkutella paikalle myös maksavan yleisön.”

Muutaman vuoden pohdiskelun ja rehkimisen jälkeen kesällä 2020 Keravalle aukesi Taiteen kotitalo, joka siirsi Purkutaidetta kertaheitolla moneen eri suuntaan. Kokonaisen kuusikerroksisen purkua odottaneen asuintalon täyttäminen taiteella oli huomattavasti aikaisempia näyttelyitä kunnianhimoisempi projekti. Tällä kertaa mukana oli myös katutaiteen ja graffitin ohella jokseenkin kaikkea mahdollista veistoksista, installaatioista, öljyvärimaalauksista ja videotaiteesta alkaen.

”Ehkä se oli suunta, johon Otso halusi meidän menevän. Taatusti hän olisi sieltäkin löytänyt kritisoitavaa, mutta olisin halunnut kuulla sen. Ja olisin pyytänyt häntä kertomaan lisää.”

Kriittisyydessään ärsyttävä kriitikko siis potkaisi projektin uuteen suuntaan.

”Jos sitä potkaisua ei olisi tullut, niin tuskin olisin jatkanut näiden hommien tekemistä kovinkaan pitkään. En tekisi Purkutaidetta vuonna 2025, koska ei olisi tarvetta toistaa sitä jo moneen kertaan tehtyä.”

Eikä kaikkea ei myöskään aina tarvitse tehdä itse. Samalla, kun graffitin määrä Purkutaiteessa on vähentynyt, ovat esimerkiksi Katukulttuuri-yhdistyksen Wasa Graffitilandia ja Seinäjoki Graffitilandia -näyttelyt keskittyneet juurikin graffitiin.

Itsekin instituutio

Samalla kun Väänänen kokee toimivansa perinteisten taideinstituutioiden ulkopuolella, on hänen hankkeestaan kuin huomaamatta kasvanut melko iso instituutio itsessään. Neliöissä, taiteilijoiden määrässä tai kävijöissä mitattuna kauhean moni museonäyttely ei Suomessa sitä ylitä. Purkutaide kuitenkin poikkeaa taidemaailman standardeista monin tavoin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka voimakas yhteisöllisyys hankkeen taiteilijoiden kesken vallitsee. Monet taiteilijoista ovat viettäneet aikaa kulloisessakin purkutalossa enemmän kuin vain omien teosten valmistaminen edellyttäisi, ja Purkutaiteesta on muodostunut monille oma yhteisö. Vuonna 2024 entisessä Keravan Anttilassa järjestetyn Ihmemaa X -näyttelyn jälkeen moni otti Väänäsen kanssa touhun kaoottisuuteen ja monipuolisuuteen sopivan Whatever Forever -tatuoinnin.

”Kun tulee ulkopuolelta, niin asioihin suhtautuu toisin.”

Yhteisön rakentumisen mallin Väänänen kertoo löytyneen graffitikulttuurista.

”Kun kohtaan paikallisia maalaajia vaikka Beninissä tai Roomassa, niin noin kolmessa minuutissa olemme veljiä ja siskoja keskenämme sen yhteisen tekemisen kautta. Oli luontevaa lähteä rakentamaan sellaista myös Purkutaiteeseen.”

Omanlaistaan on myös se, että mukaan valikoituneet taiteilijat edustavat keskenään tyystin erilaisia genrejä ja uran vaiheita sekä kaaria. Porukassa on muodollisesti koulutettuja ja vuosia alalla työskennelleitä ammattitaiteilijoita sekä henkilöitä, jotka eivät välttämättä ole edes ajatelleet tekevänsä taidetta ennen näyttelyyn osallistumistaan. 

”Meillä jokainen, joka tekee teoksen näyttelyyn, on taiteilija. Täällä me kaikki ollaan samalla viivalla ja keskenään tasa-arvoisia.”

Väänänen huomauttaa, että jonkinlainen ulkopuolisuus taide-establishmentistä helpottaa asioiden tekemistä omalla tavalla. ”Kun tulee ulkopuolelta, niin asioihin suhtautuu toisin.”

Melko poikkeuksellista on myös Purkutaide-alumnien määrä. Väänänen laskeskelee pikaisesti, että näyttelyiden teoksia on ollut tekemässä lähemmäs 600 taiteilijaa. Kesän 2025 näyttelyyn osallistuu 75 taiteilijaa, joista valtaosa on ensi kertaa mukana. Mukaan pyrkivien ja otettavien taiteilijoiden määrä näkyy myös siinä, että Purkutaiteessa on turha odottaa minimalistisia ripustuksia, kaikki neliöt hyödynnetään eikä valkoisia seiniä näy.

”Mehän pyritään siihen, että enemmän on vittu enemmän”, Väänänen kanavoi Yngwie Malmsteenia.

Purkuvimmaista menoa?

Vaikka Purkutaide elää nimensä mukaisesti purettavista taloista, ei Väänänen kaipaa enempää potentiaalisia paikkoja näyttelyille. Päinvastoin.

”Emme halua purkaa ensimmäistäkään taloa. Elämme alati kaventuvien resurssien maailmassa ja purkamisen tulisi aina olla viimeinen vaihtoehto.”

Väänänen toivookin, että voisi osaltaan havainnollistaa sitä potentiaalia, mitä tyhjillään olevissa rakennuksissa on esimerkiksi taide- ja kulttuurialalle. Ja näyttää että turhiltakin tuntuvat talot voivat edelleen olla vallan käyttökelpoisia, eikä purkamisen siksi tarvitse aina olla ensimmäinen vaihtoehto.

”Kun olemme tässä nähdäkseni kohtuullisen hyvin onnistuneet, niin toivottavasti pystymme inspiroimaan muitakin samaan. Ehkä joskus tämmöinen toiminta nähdään normaalina.”

Filosofiaan kuuluu myös ajatus siitä, että annetaan niille harmillisestikin purettavaksi tuomituille rakennuksille näyttävät läksiäiset. 

Muutos muuttuu

Kun Väänänen vuonna 2016 mietti nimeä tulevalle näyttelylle hän keksi luontevan tuntuisen termin ”purkutaide”.

”Sitä ei löytynyt Googlella tai hästäginä. Rekisteröin nimen, mutta nyt sanaan suhtaudutaan kuin se olisi aina ollut olemassa.”

Nykyään purkutaiteeksi esitellään myös muiden projekteja ja media on käyttänyt sitä yleissanan kaltaisena. Vaikka tästä seuranneet väärinkäsitykset ärsyttävät, iloitsee Herra Purkutaide siitä, että yhä useampi näkee tarkoituksensa menettäneet rakennukset sopivina paikkoina taiteelle. Tämä valtavirtaistuminen näkyy myös siinä, että lupien saaminen ja asioiden järjestäminen on muuttunut sujuvammaksi.

”Tämä nyt työn alla oleva tilakin järjestyi niin, että kiinteistön omistaja lähestyi meitä. Kymmenen vuotta sitten piti ottaa itse yhteyttä omistajiin ja selittää tätä visiota. Ja lähtökohtaisesti siihen visioon suhtauduttiin nihkeästi tai sanottiin, että ’pidän ajatuksesta, mutta ei’. Meidän nähtiin tuovan ainoastaan lisäduunia.”

”Purkamisen tulisi aina olla viimeinen vaihtoehto.”

Yksi valtuustoryhmä Keravan kaupunginvaltuustossa muotoili vastustamansa Taiteen kotitalo -näyttelyn kritiikin seuraavasti: ”On vaikea nähdä, mitä hyvää ja positiivista nyt suunnitteilla oleva taideprojekti tuo Ahjon kaupunginosaan. Projektissa korostuu alueen epämääräisyys, pelottavuus ja vaarallisuus valheellisella tavalla.”

”En edelleenkään ymmärrä, mitä hittoa siinä sanotaan. Mutta se oli niin huikea lausahdus, että se piti kirjoittaa [isolla, toim. huom.] talon seinään näyttelyssä.”

Lopulta Taiteen kotitalo -näyttelystä muodostui todennäköisesti Keravan historian onnistunein pr-tapahtuma, joka putosi kaupungin syliin yllättäen ja pyytämättä. Näyttelyä ihmeteltiin mediassa laajasti, Keravasta uutisoitiin, ja talon edustalla nähtiin päivittäin jopa satojen metrien mittaiseksi venyvä jono.

”Näyttelyn menestys todisti sen lausahduksen virheelliseksi, mutta ei me sitä seinään maalatessa tietenkään tiedetty.”

Mites meni noin niinku?

Mikään ei tunnetusti ole ilmaista ja hinta on aina maksettava. Kymmeniä tuhansia katsojia houkuttelevien näyttelyiden rakentaminen on melkoinen työmaa. Koska Purkutaiteella ei ole Jounin omaa lompakkoa kummallisempaa alkukassaa, apurahoja ei ole liikaa sadellut ja tuotannot ovat aina tilojen puolesta haastavia, tarkoittaa se kaksipäiselle tuotantotiimille täysiä työpäiviä. Hieman liiankin täysiä. Näyttelyiden toteutuminen vaatii aina venymistä ja loppuunpalamisen uhka on usein ollut vahvasti läsnä. Taiteilijayhteisö onneksi auttaa, mutta kerran jos toisenkin hanskat ovat olleet lentää nurkkaan.

”Meillä on tänä vuonna 300 000 euron budjetti, eikä minkäänlaista ulkopuolista rahoitusta. Eikä meillä myöskään ole sitä 300 000 euroa. Tämän näyttelyn break even on noin 25 000 kävijän kohdalla ja jos sen alle jäädään, tulee miinusta”, Väänänen ynnää.

Vuotta aikaisemmin Ihmemaa X -näyttelyssä kävi lähes 45 000 maksavaa kävijää, mutta tällä kertaa samanlaisiin lukuihin ei voi päästä edes teoriassa koska nyt tilat ovat pienemmät ja seinät asettavat rajat kävijöiden määrille. 

Järjettömän työmäärän ja taloudellisen riskin keskellä olisi helppo sanoa, ettei touhussa ole mitään järkeä, mutta eihän sekään olisi totta. Eikä kaikkea aina tarvitse selittää järjellä ja toisinaan pitää vaan tehdä. Kuten Väänäsen tatuointikin sanoo: Whatever Forever.

Purkutaide: Parempi maailma. Avoinna 17.6.–17.8. ti–su. Hämeentie 135 C, Helsinki.

Kirjoittaja osallistui vuonna 2024 Ihmemaa X -näyttelyyn taiteilijana ja moderoi vuonna 2018 Väänäsen ja Kantokorven keskustelun.