”Kato, sudenkorento.”
Haastattelu Sipoonkorven kansallispuistossa on ollut käynnissä vain hetken, kun siivekäs otus pyörähtää ympärillämme.
”Oliko?” ympäristö- ja luontotoimittaja Juha Kauppinen kysyy oitis. Hän on hajottanut silmälasinsa, mutta naarmuisista varalaseista huolimatta lajintunnistus on nopeaa.
”Ukonkorento. Joo, kirjoukonkorento, hauska.”
Seuraa asiaa lajin tavasta kierrellä suomalaisissa metsissä joskus kaukanakin vesistä. Sitä riittää – Kauppinen on harrastanut sudenkorentoja vuodesta 1997 ja tehnyt biologian gradunsa ruskoukonkorentojen saalistuskäyttäytymisestä.
Ei hänestä kuitenkaan ammattibiologia tullut, tuli toimittaja. Ehkä siksi, että Kauppinen on aina ”monomaanikko hetken aikaa”.
Toimittajana Kauppinen on tullut tunnetuksi muun muassa paljastettuaan Yleisradion taipumisen poliittisen painostuksen alla ja seurattuaan Talvivaaran kaivoksen farssimaisia vaiheita. Olemme tulleet Sipoonkorpeen keskustelemaan hänen tietokirjoistaan. Keväällä ilmestynyt Kertomus Maasta on niin kutsutun luontotrilogian kolmas osa.
TIAISIA, PUNARINTA ja puukiipijöitä. Haastattelun lomassa Kauppinen tunnistelee ympäröivän metsän lintuja.
Millainen on hyvä metsä?
”Sellainen, joka on saanut olla riittävän kauan ilman ihmisen kosketusta”, Kauppinen vastaa.
”Mä tykkään nähdä metsän luonnollisia piirteitä.”
Esimerkiksi kirjanpainajakuoriaisen kaatamat puut eivät ahdista Kauppista, nekin kuuluvat metsään. Luonnontilaisessa metsässä kirjanpainaja ei useimmiten ole ongelmakaan, sillä puuston ja kirjanpainajan luontaisten vihollisten ja loisten monimuotoisuus estävät sen leviämistä. Samalla se on avainlaji, joka avaa metsään pieniä aukkoja. Niissä lämpö ja kuollut puu suosivat hyönteisiä, joiden perässä taas linnut saapuvat paikalle.
”Tässäkin on tikkoja, tiaisia, rastaita, se ei ole sattumaa.”
Metsänomistajan ahdistuksen tuholaisista Kauppinen ymmärtää – tämän suhde metsään on erilainen kuin biologi-toimittajalla.
Biologina Kauppinen tunnistaa lajeja ja ymmärtää metsätyyppejä, mutta opintojen sijaan todellinen koulu luonnon katsomiseen oli luontotrilogian esikoisen, Monimuotoisuus-teoksen kirjoittaminen. Hän joutui silloin ajattelemaan metsän toimintaa perusasioista alkaen, nollapisteestä.
”Että mitä metsässä tapahtuu, kun puu kaatuu.”
Biologi katsoo metsää tieteilijänä, oman rationaalisuutensa kautta.
”Biologina lähtökohta metsään on, että se ei ole jotain myyttistä ja merkillistä, vaan että tätä voi selittää tieteellä, ja että kaikki mitä täällä tapahtuu, on tavalla tai toisella evoluution synnyttämää.”
Kertomuksessa Maasta Kauppinen kirjoittaa myös, miten evoluutioteoria paikkansapitävyydestään huolimatta on vinouttanut nykyihmisen käsitystä luonnosta. Luonto ole pelkkää kilpailua ja vahvimman selviämistä vaan myös kilpailun väistämistä ja lajien välistä yhteistyötä. Lajit täydentävät toisiaan, millä on suuri merkitys kokonaisuuden kannalta.
KYSYN KAUPPISELTA, näkeekö hän metsää enää samalla tavoin kuin lapsena. Hän vastaa, että juuri siinä biologin näkökulma nousee esiin.
”Se on tavallaan vähän surullista, mitä biologiminä tekee muulle minälle, että se ottaa sen rationaalisesti haltuunsa ja istuttaa ajatuksen, että tää on oikea tapa nähdä metsä.”
Tauot sanojen välissä pitenevät, kun Kauppinen miettii vastaustaan.
”Mä oon ehdottomasti viime vuodet halunnut löytää uuden tavan kokea metsän. Mä haluan… Mä haluan saada mun tunteet pintaan enemmän. Omien tunteiden ja metsän kokemista jollain muulla tavalla kuin biologin, mä kaipaan sellaista ihan hirveästi.”
MILLAINEN ON tunteiden ja kovan faktan suhde, jos halutaan saada ihmiset kunnioittamaan luontoa?
”Tunne riittää vaan tiettyyn pisteeseen asti”, Kauppinen sanoo. Ei toisaalta tietokaan yksin riitä, hän pohtii.
”Lause, että ’meillä on jo kaikki tieto, meidän pitäisi vain toimia’, ei ole kestävä, se ei kanna”, Kauppinen sanoo painokkaasti.
Pitäisi pysähtyä kysymään, kuka on se ”me”.
Se, että tietoa on olemassa, ei vielä tarkoita, että sitä olisi esimerkiksi metsätutkimukseen perehtyneen piirin ulkopuolella. Tutkimustiedon laajaan hetteikköön myös hukkuu helposti.
”Mä olen sitä mieltä, että ihmisille ei ole sanottu oikeita asioita”, Kauppinen sanoo. Sitä hän yrittää uusimmassa kirjassaan tehdä.
Kertomuksen Maasta ydin on siinä tieteellisessä faktassa, että ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen ovat yhtä ja samaa kriisiä. Hiiltä on yksinkertaisesti väärässä paikassa, ja ihminen on siirtänyt sitä sinne. Kaivamalla fossiilisia polttoaineita maan syvyyksistä mutta myös muokkaamalla ekosysteemejä vuosituhansien ajan. Silloin niihin varastoitunut hiili on lähtenyt liikkeelle.
”Kun ekosysteemi varttuu, siihen kertyy paljon hiiltä. Tämän seikan voi löytää hämmästyttävästi kerta toisensa jälkeen eri ekosysteemeistä.”
Tämän takia vanhoja metsiä ei tulisi hakata tai soita kuivattaa.
JUHA KAUPPINEN KIRJOITTI päiväkirjaansa kysymyksen syksyllä 2020. Voisiko olla, että ihminen on leikannut planeetan ekosysteemien monimuotoisuutta niin paljon, että sen takia hiiltä jää ilmakehään?
Tuolloin ekosysteemien monimuotoisuuden yhteys varastoidun hiilen määrään tunnettiin lähinnä koeasetelmatutkimuksista.
”Kuinka hyvin tämä pätee luonnossa, sitä ei tiedetty”, Kauppinen sanoo.
Kysymys on vaikea tutkittava. Mistä tiedät, onko ympäristössä – maaperässä, rungoissa, kasviaineksessa – paljon hiiltä siksi, että siinä on paljon eri lajeja, vai jostain muusta syystä?
Sitten Kauppinen kuuli uudesta kanadalaisesta tutkimuksesta ja lisäsi juttumatkaansa ”tuikkauksen” Yhdysvaltojen Seattlesta Kanadan Edmontoniin.
”Tuikkaus tarkoitti siis yli vuorokauden junamatkaa suuntaansa.”
Kolme päivää juttusilla professori Scott Changin työhuoneessa teki asian selväksi. Tutkimus kattoi koko Kanadan alueelta satoja metsiä ja miljoonia neliökilometrejä. Läpileikkaava johtopäätös: kun metsässä on enemmän monimuotoisuutta, se kerryttää enemmän hiiltä maaperään.
Toisessa tuoreessa tutkimuksessa laskettiin koko maapallon mittakaavassa, mitä monimuotoisuuden poisleikkautuminen ekosysteemeistä aiheuttaa. Se jättää hiiltä ilmakehään.
Kauppinen havainnollistaa asiaa osoittamalla kansallispuiston metsää ympärillämme. Mitä jos se kaadettaisiin ja tilalle istutettaisiin yhtä puulajia?
”Siinä ei koskaan tulisi olemaan yhtä paljon hiiltä varastoituna kuin mitä luonnonmetsässä oli, ellei metsä saisi varttua vaikka 200 vuotta.”
Ekosysteemeihin kajoamisen ilmastovaikutus saattaa olla samaa luokkaa kuin koko ihmisen maankäytön tai sulavan tundran vapauttamien metaanipäästöjen, Kauppinen sanoo.
Vähän kuin meillä olisi jotain velkaa, jota emme tajua, että meillä on?
”Kyllä. Ja me kasvatetaan sitä velkaa koko ajan tuhoamalla luonnontilaisia ekosysteemeitä.”
JUURI TÄMÄ TEKEE nykyisestä elämästämme planeetalla niin kestämätöntä, Kauppinen painottaa. Siksi puhutaan ennallistamisesta, ekosysteemien palauttamisesta luonnonmukaisempaan tilaan. Se ei kuitenkaan riitä, jos tuho jatkuu tähän tahtiin.
”Juuri siksi joku Viiankiaapa on niin tärkeä.”
Sodankylään suunniteltu kaivos uhkaa kuivattaa Viiankiaavan suojellun suon. Kuivumisen myötä vapautuva hiilimäärä voisi vastata esimerkiksi Suomen metsien puuston vuotuista hiilivaraston kasvua. Tutkijat laskivat tämän Kauppiselle.
Vastaavat kosteikkopaikat on ympäri maailmaa pitkälti hävitetty kuivattamalla. Viranomaiset ja kaivosyhtiö itsekin pitävät kohtaloa mahdollisena myös Viiankiaavalle, Kauppinen sanoo.
”Se on vaan älyttömän surullista kaiken muun ohella.”
Kauppinen puhuu sivistyksestä: meidän pitäisi ymmärtää hillitä kaikin voimin ekosysteemien tuhoamista. Mitä ilmastokriisiin tulee, varttuneet ekosysteemit varastoivat ylimääräistä hiiltä pois ilmakehää lämmittämästä. Ne antavat meille aikaa siirtyä hiilineutraaleihin yhteiskuntiin.
”Ennallistamista vastustetaan siksi, että se puuttuu totuttuihin rakenteisiin, joissa luonnon ekosysteemien hyödyntämistä ei haluta rajoittaa ja joissa ne pidetään auki talouskäytölle.”
Näin, vaikka sivistyneet taloustieteilijätkin sanovat, että luonnon tuhoamisen pitäisi olla nykyistä kalliimpaa ja vaikeampaa, Kauppinen sanoo.
Päiväkirjan kysymykseen on nyt olemassa tieteellinen vastaus. Tutkimukset kertovat, että monimuotoisuuden hupeneminen voi tehdä tyhjiksi kaikki muut ihmisen ilmastotoimet, Kauppinen sanoo, kun polkumme nousee kanervikkoiselle kalliolle.
”Tarvitaan sekä fossiilisten polttoaineiden alasajoa että ekosysteemien suojelua ja ennallistamista. Nopeasti.”
TÄSSÄ ON NYT sitä kovaa faktaa. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat samaa kriisiä, eikä toista voi ratkaista toisen kustannuksella. Mutta Viiankiaavalla myös tunne kertoo samaa tarinaa.
”Kun menee sinne Sakattilampien eteläpuolelle, märälle Viiankiaavalle, suokukkien ja raatteitten kukkimisaikaan ja illalla siinä on itsekseen… Se on ihan järisyttävän kaunis paikka.”
Kuuntele Juha Kauppisen haastattelu Metsä, maailma ja minä -podcastissa:
Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
