Valtio omistaa noin 35 prosenttia metsäkiinteistöjen pinta-alasta Suomessa. Mitä tarkoitusta varten nämä metsät ovat? Vaihtoehdot voi pelkistää kahteen: joko metsät suojellaan tai valjastetaan puuntuotantoon.

Valtion metsiä hallinnoivan Metsähallitus-konsernin tulosyksiköt taiteilevat ristiriitaisten tavoitteiden keskellä kuten parhaaksi näkevät.

Konserni koostuu liikelaitoksesta ja tytäryhtiöistä. Julkiset hallintotehtävät kuten Luontopalvelut ja Eräpalvelut ovat osa liikelaitosta, tytäryhtiöistä merkittävin on Metsätalous Oy. Yksinkertaistaen Metsätalous Oy hallinnoi puuntuotantoalueita ja Luontopalvelut suojelualueita. Valtion kassaan tuloutetaan Metsätalous Oy:n tuottoja, joita saadaan hakkaamalla metsää. Luontopalvelut haluaa suojella metsät.

Tästä aiheutuu ristiriitoja. Yksi ongelmista on, että valtion metsiä koskeva tieto ei liiku riittävästi eri tahojen välillä. Lisäksi ne ovat eri ministeriöiden ohjauksessa, Metsätalous Oy maa- ja metsätalousministeriön ja Luontopalvelut ympäristöministeriön alaisena.

Esimerkiksi Suomen ympäristökeskus Syke tarvitsisi tietoa Metsätalous Oy:n alue-ekologisesta verkostosta ja puustosta monissa hankkeissaan, joissa arvioidaan luonnon tilaa ja kehitetään suojelua.

Alue-ekologinen verkosto tarkoittaa luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta tärkeitä elinympäristöjä, joiden tavoitteena on turvata lajien liikkuminen, lisääntyminen ja selviytyminen. Esimerkiksi luonnontilaiset metsät, suot, vesistöt tai muut arvokkaat elinympäristöt kuuluvat alue-ekologiseen verkostoon, samoin ekologiset käytävät, joita pitkin esimerkiksi metsän eläimet voivat liikkua alueelta toiselle. Ne on rajattu puuntuotannon ulkopuolelle tai niillä on vain rajoitettua metsätaloutta, ja niiden ytimessä ovat suojelualueet, kuten kansallispuistot. Verkoston tavoitteena on alueiden luontaisen monimuotoisuuden sekä elinvoimaisten populaatioiden säilyttäminen tulevaisuudessa.

Lisäksi Metsätalous Oy:n metsistään laskemia puustotietoja voitaisiin hyödyntää alueen ekologisen tilan ja muiden luonnon monimuotoisuuden tilaan liittyvien asioiden arvioinnissa.

Metsätalous Oy:n aineistot eivät kuitenkaan ole saatavilla tutkimus- ja arviointikäyttöön. Jos ne olisivat, voitaisiin niiden tietoja hyödyntää Suomen luonnon tilaa koskevissa hankkeissa ja arvioinneissa esimerkiksi Sykessä.

Yksi tällaisista hankkeista on luontokadon pysäyttämiseen tähtäävä Metsähallituksen koordinoima Priodiversity LIFE -hanke. Siinä on mukana Syken ja Metsähallituksen lisäksi laaja kirjo ympäristö- ja metsähallinnon toimijoita ministeriöistä kansalaisjärjestöihin. Hankkeessa Syke tuottaa tiettyyn maantieteelliseen sijaintiin kohdistettua tietoa eli paikkatietoa luontoarvoista maakunnallisten luonnon monimuotoisuusohjelmien suunnittelun tarpeisiin.

Priodiversity LIFE -hanke ei ole ainoa näitä tietoja kaipaava taho, vaan niistä olisi paljon apua myös muissa hankkeissa, joissa pyritään luomaan kokonaiskuvaa Suomen luonnon ekologisen verkoston tilasta ja kehitystarpeista. Tällainen oli esimerkiksi vuonna 2022 päättynyt Kohti kattavaa suojelualueverkostoa -hanke.

”Sen käyttöön emme saaneet valtion talousmetsien alue-ekologisen verkoston kaikkia paikkatietoja”, Syken suunnittelija Ninni Mikkonen sanoo.

Miksi?

”Yhtiö ei luovuta puustotietoja yhtiön ulkopuolelle, koska ne katsotaan liikesalaisuuksiksi”, Metsätalous Oy:n Tarja Wallenius vastaa.

Suomen Metsäkeskukselta saa avoimesta tietokannasta puustotietoa, joka ei kuitenkaan ole niin tarkkaa kuin Metsätalous Oy:n käytössä oleva tieto.

”Monikäyttömetsien” todellisuus

Metsälajejamme uhkaa sukupuuttoaalto. Uhanalaiset ja silmällä pidettävät metsälajit taantuvat Suomessa. Metsiemme lajeista 814 on uhanalaisia, ja ne ovat vaarassa hävitä Suomen luonnosta. Esimerkiksi aiemmin yleinen hömötiainen on vähentynyt 40 prosenttia 2000-luvulla.

Ahdingon merkittävä syy on teollinen puuntuotanto. Se on vähentänyt erityisesti monille lajeille tärkeitä vanhoja ja kuolleita puita sekä lehtipuustoa.

Metsähallitus on yrittänyt loiventaa vastakkainasettelua nimeämällä puuntuotannossa olevat alueensa monikäyttömetsiksi. Näin ajatellen voisi kuvitella, että alueet soveltuisivat puuntuotannon lisäksi myös retkeilyyn ja luonnontuotteiden keräilyyn. Puuntuotantoa lukuunottamatta samoja toimintoja voisi toki harjoittaa ainakin rajoitetusti, vaikka metsät suojeltaisiin.

Miten näissä monikäyttömetsissä on sitten huomioitu luonnon monimuotoisuus ja sitä uhkaavat mainitut vaarat?

Valitettavan huonosti.

Monikäyttömetsissä luonnonhoito on kehittynyt yhtä huonoon suuntaan kuin yksityisestikin omistetuissa metsissä. Metsähallituksen luonnonhoitoa ohjaavassa oppaassa asetettiin vuonna 2004 tavoitteeksi kymmenen kuutiota kuollutta puuta hehtaarilla, mutta tavoitteeseen ei ole päästy. Lahopuu on tärkeä elinympäristö monille metsälajeille ja tärkeää luonnon monimuotoisuuden kannalta. Tehometsätaloudessa sitä ei kuitenkaan jätetä metsään, vaan se poistetaan usein tehokkaasti.

”Kuolleen puun keskitilavuus hehtaaria kohden on laskenut noin 35 prosenttia asetetusta tavoitteesta huolimatta viimeisen 20 vuoden aikana. Tällä hetkellä Metsähallituksen monikäyttömetsissä kuollutta puuta on enää alle seitsemän kuutiota hehtaarilla”, Syken erikoistutkija Pekka Punttila valaisee nykyistä tilannetta.

Merkittävänä syynä kuolleen puun vähenemiselle on ollut järeän runkopuun – kuolleiden puiden ja teollisuudelle käyttökelvottomien lehtipuiden – käyttäminen lämpö- ja sähköenergiaksi sen sijaan, että se olisi jätetty metsään hakkuiden yhteydessä.

Lajikato etenee vääjäämättä, eikä Metsähallitus ole päässyt tavoitteisiinsa yli 20 vuodessa. Näyttää siltä, että raaka-aineen tuottaminen teollisuudelle on vienyt voiton luonnonhoidosta.

Miksi valtion metsien suojeleminen on niin vaikeaa? Eikö kaikista suunnitelmista, sertifioinnista ja luonnonhoito-oppaista huolimatta tehokkain tapa esimerkiksi kuolleen puun lisäämiselle metsissä olisi suojeleminen?

Vanhojen metsien kartoitushumppa

Euroopan unionin biodiversiteettistrategian perusteella Suomi on sitoutunut suojelemaan kaikki vanhat ja luonnontilaiset metsät siten, että suojelupinta-ala kasvaa 30 prosenttiin. Suomen pitää suojella sekä luonnontilaiset metsät että sellaiset vanhat metsät, jotka eivät täytä luonnontilaisen metsän kriteereitä, mutta täyttävät EU-komission ohjeistuksen mukaisesti määritellyt kansalliset kriteerit.

Luonnonsuojelujärjestöt ovat arvostelleet Suomen hallituksen asettamia vanhojen metsien kriteereitä kovin sanoin. Niiden pohjalta on vaikea löytää suojeltavaa Etelä-Suomesta.

Suomalainen varsin erikoinen erityispiirre on, että valtion vanhojen metsien kartoituksia tekee Metsähallituksen puuntuotannosta vastaava (eli metsätalouden näkökulmaa edistävä) Metsätalous Oy – ei suojelualueista vastaava Luontopalvelut, kuten voisi kuvitella.

Metsähallituksen Luontopalveluiden luontoarvojohtaja Pekka Sulkava kommentoi, että järjestely johtuu rahoitussyistä.

”Metsätalous Oy oli luonnollinen toteuttaja, koska vanhojen metsien kartoitus annettiin maa- ja metsätalousministeriön vastuulle ja yhtiö voi käyttää puunmyynnistä saamiaan tuloja kartoittajien palkkaamiseen. Jos vastuu olisi annettu ympäristöministeriölle, siihen olisi tarvittu erillinen rahoitus, jotta Luontopalvelut olisi voinut kartoittaa”, Sulkava sanoo.

Laki Metsähallituksesta määrää, että Metsätalous Oy ei voi rahoittaa Luontopalveluita, vaikka jotkut toivovatkin suojelualueiden ja niiden ylläpidon rahoittamista valtion metsien puunmyynnillä. Luontopalvelujen riippuvaisuus valtion määrärahoista on vähentänyt suojelualueisiin tehtyjä panostuksia henkilötyövuosilla mitattuna.

Sulkavan mukaan Metsähallituksen ympäristöoppaassa määritellään toimintaa hakkuiden osalta. Jos hakkuu rajautuu suojelualueisiin, Metsätalous Oy:n asiantuntija kysyy Luontopalveluiden lausuntoa hakkuista. Luontopalveluilla ei kuitenkaan ole valtaa estää hakkuita, vaikka se katsoisi hakkuiden rajautuvan liian arvokkaille alueille tai liian lähelle niitä.

Yksi suojelun este on siis aikamme vitsaus, siiloutunut byrokratia.

Paikkatietojen sokea piste

Moderneihin vitsauksiin kuuluvat myös takkuilevat IT-järjestelmät.

Paikkatietojärjestelmä on Luonnonsuojelun kannalta olennainen. Vuoteen 2015 saakka Metsätalous Oy:lla ja Luontopalveluilla oli käytössään sama järjestelmä, jossa oli maantieteelliseen sijaintiin sidottua tietoa valtion maista, metsistä, suojelualueista ja luonnonvarojen käytöstä. Metsiä tarkasteltiin samassa järjestelmässä riippumatta siitä, oliko metsä puuntuotannossa vai suojelussa. Sittemmin tietojärjestelmät on eriytetty.

Siitä on seurannut käytännön ongelmia suojelulle.

Tarja Walleniuksen mukaan Metsätalous Oy:n nykyinen paikkatietojärjestelmä varoittaa kyllä hakkuusuunnitelmia tehtäessä, jos toimenpidekuviolla on huomioitavia asioita, kuten luontoarvoja tai luontaiselinkeinoja. Järjestelmä ei kuitenkaan varoita viereisten kuvioiden tiedoista, joten metsäasiantuntijan täytyy tarkistaa ne, kun hakkuiden vaikutuksia lähialueille halutaan välttää tai lieventää. Yhteisestä paikkatietojärjestemästä ei Walleniuksen mukaan olisi todennäköisesti hyötyä, koska Luontopalveluiden ja Metsätalous Oy:n toiminnalliset tarpeet tietojärjestelmän suhteen ovat niin erilaiset.

Luontoarvojohtaja Pekka Sulkavan mukaan olisi järkevää, jos kaikki maankäyttösuunnittelun aineisto olisi samassa järjestelmässä. Silloin myös tietojen siirtämiseen kulunut aika ja siirrossa tapahtuneet virheet vähenisivät.

Luontopalvelut ei pysty nykyisin vaivattomasti kommentoimaan suunniteltuja suojelualueita, koska sillä ei ole näkymää metsätalouskäytössä olevien metsien puustoaineistoon. Puustoaineisto kuvaa muun muassa, millaisia puulajeja kuviolla kasvaa, minkä ikäisiä, kokoisia ja miten hakkuukelpoisia ne ovat, ja millainen on niiden hiilensidontakyky.

Yksinkertaisesti ilmaistuna: kun metsää yritetään suojella, tietokone sanoo ei. Kehnoilla työvälineillä on vaikea tehdä työtä hyvin.

Suojelun keinot sekaisin

Suomen ja Euroopan unionin ympäristötavoitteisiin pääseminen edellyttää metsien lisäsuojelua. Käytännössä valtio ei ole Suomen suurimpana yksittäisenä maanomistajana kuitenkaan valmis suojelemaan laajassa mitassa omia metsämaitaan. Sen sijaan se maksaa suojelusta yksityisille metsänomistajille, mihin varatut määrärahat ovat jatkuvasti kortilla.

Toisinkin voisi toimia.

Tässä olisi kustannustehokas ratkaisuehdotus, olkaa hyvä.

Valtion omistamia talousmetsiä voitaisiin suojella nopeasti ilman että rahaa siirretään valtion taskusta yksityisten metsänomistajien taskuun. Jos Metsähallituksen hallinnoimia talouskategoriassa olevia metsiä siirrettäisiin Luontopalveluiden alle, metsien suojelu edistyisi kertaheitolla.

Ei tarvittaisi verorahaa metsäkauppoihin, koska valtio omistaa nuo metsät jo.

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.

Kirjoittaja on metsäekologi ja vapaa toimittaja.