Katsahdus Metsäkeskuksen avoimen kartta-aineiston hakkuuaikomuksiin avaa eteeni koko lailla toivottoman näkymän. Metsänomistajien täytyy ilmoittaa palveluun tiedot metsänkäytöstä, eli käytännössä hakkuuaikomuksista. Tehokapitalismin sokeeraava tehokkuus paljastuu hämmästyttävällä tarkkuudella.

Suomen kartalla ei näyttäisi olevan juuri kuvion kuviota rauhassa jaksollisen kasvatuksen vääjäämättömiltä toimenpiteiltä. Istutukset, harvennukset ja päätehakkuut seuraavat toisiaan. Tuossakin, naapuritontilla, kesken lintujen parhaan pesimäkauden, avohakkuu.

Esseisti ja Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen Juhani Rekola (1916–1986) kuvasi omaa 1960-luvun havahtumistaan maailman toivottomalta tuntuvaan todellisuuteen ”heräämisenä pimeään”.

Rekola palaa useammassa esseessään ajatukseen, että tämä ainoa ja ainutkertainen maailmamme on välttämättömyyksien, julmuuden, itsekkyyden ja oman edun tavoittelun maailma. 

Sitä häviävän pientä toivoa, jonka maailmassa joskus kaikesta huolimatta tuntee pilkahtavan, Rekola kuvaa runoilija Reinhold Schneideria siteeraamalla: ”Rajattomasta kosmisesta hämäräpilvestä häämöttää heikkona yksi ainoa tähti.”

Tämä yhteisöllisyyden, yhteisvastuun ja välittämisen tähti väikkyy väräjävänä valovuosien päässä, mutta väikkyy kai sittenkin.

Jotain Rekolan syvällisen synkkyyden ja taivaankannen kaukaisimmilta rajoilta tuikehtivan toivon suhteesta ja symboliikasta aavistaa luontoa rakastava uusi metsänomistaja, joka alkaa selvittää kestävämmän metsänhoidon ja metsänsuojelun mahdollisuuksia Suomessa. 

Suojelua tehokkuuden aikakaudella?

Olen varsin tyypillinen suomalainen metsänomistaja: puolison kyljessä palstan perinyt.

Meille oli alusta lähtien selvää, että haluamme suojella metsästä niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja iso osa maistamme on jo muutaman vuoden ollut ympäristötuen piirissä, siis määräaikaisesti suojeltuina. Pysyvään suojeluun eivät palstamme luontoarvot vielä ole riittäneet. 

Viimeksi tämän talven aikana olen taas selvitellyt pysyvän suojelun mahdollisuutta, tai vaihtoehtoisesti vieläkin useamman metsäkuvion siirtämistä määräaikaisen suojelun piiriin. Etelä-Suomen metsien lisäsuojeluun tähtäävän Metso-ohjelman inventoinnit ja päätösten valmistelut on hiljattain siirretty Metsäkeskuksen alaisuudesta metsänhoitoyhdistyksille.

Niinpä klikkailen itseni seudullisen metsänhoitoyhdistyksen sivuille. Siellä minua tervehtää ensimmäisenä MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtajan Mikko Tiirolan kolumni siitä, kuinka EU:n biodiversiteetti- ja ilmastotavoitteet Suomen metsiin sovellettuina kääntyvät ”luontoa vastaan.”

Onko tämä siis se luotettava ja puolueeton taho, johon minun pitäisi suojeluasioissa olla yhteydessä? 

Lobbarit lobbaa, raakut runtataan metsäkoneiden alle. Ympäristö- ja ilmastoministeri on sitä mieltä, että Suomen metsät sopiikin tehohakata teollisuuden tarpeisiin, koska meidän luonnonsuojelullamme ei ”maailmaa pelasteta”.

Olemme rekolamaisen synkkyyden ytimessä. Onko avohakatun maan ylle laskeutunut hiljainen välinpitämättömyyden pimeys käynyt esseistin sanoin ”läpitunkemattomaksi”? 

Erimielisyyksien yli

Toivon taimi orastaa epätoivon rikkaruohon kylkiäisenä. Muutaman yön yli ärsytystäni nukuttuani rohkaistun ottamaan puhelimen käteeni ja näppäilemään paikallisen metsänhoitoyhdistyksen yhteyshenkilön numeron.

Puhelu lähtee liikkeelle murahdellen, olemmehan läntisessä Suomessa. Pelkään pahinta. Kaverihan tulee pitämään minua urbaanina ituhippinä, mikä nyt ei sinänsä olisi järin kaukana totuudesta. Hän sadattelee tietenkin sahanpurun- ja polttoöljynkatkuisessa mielessään saaneensa puhelimen päähän ääliön, joka ei erota tekopökkelöä kirjanpainajatuhosta.

Yksi elämän terapeuttisimmista kokemuksista on ennakkoluulojen rehellinen toteaminen vääriksi. Huomaan alkumurahtelut vaihdettuamme puhuvani ihmisen kanssa. Tavallisen oloisen, mukavankin. Hän kuuntelee minua ja sanottavaani, vaikuttaa ymmärtävän. Valittelee, ettei ole aivan perillä suojeluasioiden kaikista yksityiskohdista tehtävän siirryttyä metsänhoitoyhdistyksille äskettäin.

Sovimme, että palaamme asiaan. Lupaan lähettää hänelle karttakuvat metsäni aiemmin suojelluista kuvioista. Puhelu päättyy hyvissä tunnelmissa.

Puolisen tuntia myöhemmin puhelimeni näyttö vilkahtaa viestin merkiksi kesken pitämäni luennon. Metsänhoitoyhdyshenkilö onkin oma-aloitteisesti kaivanut esiin kartat, jottei minun tarvitsisi etsiä ja lähettää niitä.

Myöhemmässä puhelussa toteamme yhdessä harmittelevaan sävyyn sen, mitä olin alusta asti uumoillut: Metso-korvausta vastaan suojeltavaa metsää ei juuri nyt oikein löydy mailtamme, kun vanhimmat paikat ovat jo suojeltuja, ja valtion suojelumäärärahojen kirstun pohja on naarmuille raavittu ja kuovittu, ainakin nykyhallituksen näkemyksen mukaan. Täytyy siis odotella, että loputkin metsästä kypsyy täyttämään suojelun kriteerit.

Hieman myöhemmin minulle tarjoutuu tilaisuus keskustella erään ison metsätoimijan edustajan kanssa. Hän toistelee samoja professori Maarit Kallion tutkimusryhmän tuloksia metsistä ja ilmastopolitiikasta, joihin Tiirolakin kolumnissaan viittaa. 

Hakkuiden kohtuullistaminen ilmaston ja luonnon hyväksi tuntuu olevan metsäteollisuudelle aivan mahdoton ajatus.

Eroamme erimielisinä, mutta minulle on sittenkin välittynyt tunnelma, että tulen kuulluksi, että keskustelu on ollut avointa. Asian tiimoilta löytyy yhteistä pohjaa, vaikka lähestymmekin kysymystä metsän merkityksestä ja merkityksistä radikaalisti eri kulmista. Tähän on päätynyt myös Koneen säätiön metsädebattia koskeva Metsän puolella -raportti – yhteistäkin on, vaikka erimielisyyttä on runsaasti.

On tunnustettava, että metsäjäteillä on epäilemättä sulavimmat puhujat oikeilla paikoilla. Olen edelleen vankasti sitä mieltä, että Suomen metsätaloudessa on moni asia perustavanlaatuisesti pielessä. Suoraselkäistä olisi suojella metsää monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja hiilinielujen kasvattamiseksi. Sen sijaan menemme peppu edellä puuhun puolustellen erilaisia metsänhoidollisia ratkaisuja – lannoituksia, jalostettuja taimia – jotta metsäteollisuus saisi jatkaa menoaan kuten ennenkin.

Kaikesta tästä huolimatta on tärkeää pitää yllä dialogia, ymmärtää että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä, että näin saa ja pitääkin olla, ellemme kannata totalitaristista yhteiskuntajärjestystä.

Ihmisen näkeminen ja kuuleminen koneiston rattaiden korviahuumaavan kirskunnan keskellä on ainoa kestävä tie eteenpäin. 

Mielen ja metsän monimuotoisuus

Olen joutunut tekemään myönnytyksiä ehdottomuuteeni oman mielenrauhani ja myös keskusteluissa oppimani takia.

Pitkin rantarataa työasioissa höylätessäni olen ollut huomaavinani pieniä muutoksia junan ikkunan ohi viuhuvassa metsätalousmaisemassa. Tekopökkelöitä, tiheikköjä. Perhana, ne jättivät oikeasti tuon kokonaisen haavikon tuohon avohakkuun keskelle. Kai nämä ovat pieniä edistysaskelia, vaikka yksittäiset pökkelöt ja säästöpuut keskellä hakkuuaukeaa näyttävätkin monimuotoisuustyön sijaan täystuhon pilkalliselta sinetöinniltä.

Olen joutunut myöntämään, että myös metsätaloutta harjoittava voi olla, ehkä useinkin, myös metsämaan ja -maiseman rakastaja. Tällaista yhteistä maaperää on yritettävä löytää, vaikka välillä tekisikin mieli huutaa megafonilla suoraan päin toisen pläsiä. Huutaa, kuinka väärältä metsän tuhoaminen metsäteollisuuden nimissä tuntuu. Ja kuten ilmasto-oikeusaktivisti Mikaela Loach (s. 1998) kirjoittaa, rohkeus nähdä maailma niin hyvänä kuin se parhaimmillaan voisi olla ei ole häpeiltävä tai peiteltävä asia.

Palaan metsän pimeyteen, mutta erilaiseen.

Vietän marraskuista alkuillan hetkeä omassa, sentään osin suojellussa metsässämme, vanhojen kuusien alla sammalmättäällä. Tännepä ei hallin hammas eikä metsäkoneen möyry ehtineet milloinkaan.

Tai ehkä joskus ehtivätkin, mutta ei minun vahtivuorollani. Ei tänään.

Aiemmin päivällä seurailin tiaisten sekaparvea ikiaikaisessa touhussaan, talvisessa ruoanhaussa kuusikossa. Hei, hömötiainen, ja tuossa töyhtötiainen, pikkuruiset dinosaurukset lahopuumetsän indikaattoreina.

Väännän itseni mukavampaan asentoon, kädet takaraivon taakse tyynyksi ja katson ylös kuusten pimeään oksistoon. Vieno tähdistö sikermöi valosäveltään tuulessa leuhuvan lehvästön raoista.

Kirjoittaja on ympäristöhistorioitsija ja -teologi, joka omistaa vaimonsa kanssa muutaman kymmenen hehtaaria mukavaa metsää. Hän on Koneen säätiön rahoittaman Metsän moninaiset merkitykset koulussa eilen, tänään ja tulevaisuudessa -hankkeen vastuullinen johtaja. Myös tämän jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.