Metsäinen metropolis kuhisee, kohisee, suhisee, sohisee kuin tsiljoona šikaania. Petäjän eteläkyljellä, liitossa elävään ja kuolleeseen. Honkain hovin humukseen tallattu valtaväylät hiilen kiertää.
Meitä, heitä, niitä niin kuin tähtiä linnunradassa. Ja enemmänkin, sinun laskujesi mukaan. Sinä lasket, lasket rungot, sahatavaran ja taimet, kulot, kasket. Kaiken – paitsi itsesi jätät laskuista. Lasket: minuja on yhtä kuin kaksi ja puoli miljoonaa kertaa sinujen lukumäärä. Mutta minua ei ole. Ei yksilöä, joista joukot juontuu, suurvallat sukeutuu. Ei minua eikä meitä, numeraalista olemista yksikössä yhtään enempää kuin monikossakaan.
Keolla ei ole pronominia.
Keolla ei ole tai ole olematta. Keon olemus ei ole organismiudessa. Se ei ole vertauskuvallinen keho, joka näkymättömin sitein kytkeytyy yhteen. Ei yksi olio. Ei edes kollektiivi. Keko vain on. Ei subjektiivi. Vaan teonsana.
Synnyttää, rakentaa, luo. Kerää, puolustaa, hoivaa. Organisoi, fasilitoi. Tekee, toimii, täydellisenä kuin elämä itse. Kasvattaa siivet, lentää, maan alla aloittaa itsensä alusta. Ei keuhkoja, ei verenkiertoa, silti hengittää ja kiertää. Sitoo ja sykkii. On. Olennoi.
Kuningatarko? Ei. Ei monarkia. Ei totalitaristinen diktatuuri. Ei kommunismia, hyvässä eikä pahassa. Ei minkään sortin meritokratia. Ei johtajia ei alamaisia ei erillisyyttä. Ei yhdyskunta eikä yhteiskunta. Ei järjestys, ei hierarkia, ei anarkia.
Yhteys.
Yhteys ja kenttä. Kenttä – varaa tietyn tilan, sisältää energiaa. Sen läsnäolo eliminoi todellisen tyhjyyden.
Mutta feromonit, sinä selität kuin maailma olisi sinulle selityksen velkaa. Selität, että feromonit, ja olet tyytyväinen, koska voit aivosi silmällä ajatella olevaksi sen, mikä ylittää mystiikan rajan. Ymmärsit keon silloin kun vielä uskoit haltioihin.
